Ryyppy sinulle, tavarits Viktor

Slaavilaisessa kulttuurissa on tapana käydä ystävän haudalla muistelemassa vanhoja hyviä aikoja. Puhutaan niin menneistä kuin tulevistakin, lauletaan, syödään ja tietysti myös juodaan. Lautasia ruokineen ja laseja juomineen on aina yksi enemmän kuin läsnäolijoita, ne on tarkoitettu vainajalle.

En aio lähteä tänään maanantaina hautausmaalle, mutta ryypyn aion ottaa. Tai otan niitä samalta istumalta kaksi, toisen viime viikolla yläkerran kiekkokentille kutsutulle Ismo Villalle, toisen taas Viktor Tihonoville. Hienoja miehiä molemmat, rauha heidän muistolleen.

Sain kunnian tutustua Viktor Tihonoviin 1980-luvun alussa, kun aikansa menestynein valmentaja vieraili Raumalla. Sittemmin tapasimme kansainvälisten turnausten yhteydessä useammankin kerran. Median edessä legendan kasvot olivat yleensä kiveä, mutta kahden kesken suupieleen nousi jo hymykin. Pari kertaa haastateltava tarjosi haastattelijalle ryypynkin.

Kevään 1986 MM-kisoissa Tihonov järjesti minulle ainutkertaisen kahdenkeskisen haastattelun johtamansa maajoukkueen kapteenin Vjatseslav Fetisovin kanssa. Kun sitten soitin kotitoimitukseen ja ilmoitin saamastani toimittajan lottovoitosta kuului vastaus, että kaikki jääkiekolle luvattu tila on annettu Lapijokisoudulle. Siksi pahasti ja paljon suivaannuin, että harvinainen ja kaiken lisäksi harvinaisen avoin haastattelu jäi ikuisiksi ajoiksi purkamatta. Fetisov puhui muun muassa haaveestaan pelata vielä joskus NHL-kaukaloissa. Aiemmin hän ei ollut sitä läntiselle medialle ääneen uskaltanut sanoa.

Viktor Tihonov oli valmentaja aikana, jolloin Neuvostoliitto oli vielä voimissaan, jolloin käytännössä koko laajan maan parhaat pelaajat pystyttiin kokoamaan yhteen seurajoukkueeseen tekemään töitä maajoukkueen menestyksen eteen ja jolloin punakone oli todellakin kuin hajalyönnitön kone, jossa ei ollut tilaa sen enempää individualismille kuin inhimillisyydellekään. Tavoitteita oli vain yksi, ainoastaan kulta kelpasi. Jos pelaajalla oli otsaa pullikoida vastaan, ei Tihonov epäröinyt vedellä arvostelijaa ympäri korvia. Kerran pääsin senkin Lushnikissa näkemään.

1980-luku oli aikaa, jolloin Raumalla vieraili harvinaisen paljon harvinaisen kovia kiekkopersoonia. Viktor Tihonovin ohella sain kunnian jututtaa kotikaupungissani muun muassa sellaisia aikansa eläviä legendoja kuin Anatoli Tarasov ja Bobby Hull. Yksi syy Rauman kiinnostavuuteen oli siinä, että raumalainen Kisapuku oli 30 vuotta sitten jääkiekkoväelle aikansa Adidas.

Muutaman päivän välein menehtyneiden Ismo Villan ja Viktor Tihonovin tiet kohtasivat muun muassa Lake Placidin olympialaisissa vuonna 1980. Suomi johti ottelua kolmannen erän alussa Jukka Porvarin kahdella maalilla vielä 2-1, kunnes punakone tuli väkisin rinnalle ja eteni lopulta 4-2 voittoon. Maalintekijöiden nimet kertovat jääkiekon ystäville kaiken: Fetisov, Krutov, Maltsev, Mihailov.

Sekä Neuvostoliitto että Suomi etenivät Lake Placidissa mitalisarjaan asti. Suurin sensaatio oli kuitenkin vasta edessä – siitä vastasivat jenkkien yliopistopojat jättämällä suuren ja mahtavan hopealle. Viktor Tihonovin onneksi Neuvostoliittoa johti tuolloin mies nimeltä Leonid Breznev. Josif Stalinin valtakaudella hopea olisi ollut häpeä, josta olisi seurannut välitön siirto paikallisvalmentajaksi esimerkiksi Novosibirskiin, Omskiin tai Tomskiin eli Siperian aroille.