Joulun alla 1980-luvun alun tyyliin

Joulun alusaikaani hamalla 1980-luvulla ja erityisesti sen alkupuolella kuuluivat oleellisella tavalla Moskovassa pelatut jääkiekon Izvestija-turnaukset. Mikä oli lähtiessä, kun aitoa löytämisen intoa palanut nuori mies jaksoi ja urheiluun vahvasti panostanut Länsi-Suomi maksoi. Vaimokullankaan sanalla ei ollut siihen aikaan vielä yhtä suurta painoarvoa, mitä on nyt.

Muistan kuin eilisen päivän ensimmäisen tuloni Moskovaan. Odotin tapaavani suomalaiset toimittajakollegani Punaisentorin kupeessa seisseessä massiivisessa hotelli Rossijassa, mutta minut olikin sijoitettu ainoana länsimaisena toimittajana hotelli Cosmokseen, kansantalouden saavutusten näyttelyn viereen.

Pakko tunnustaa, että itku oli lähellä tilanteen tajutessani. Siihen aikaan ei ollut vielä kännyköitä, enkä venäjää taitamattomana tiennyt edes kenen puoleen kääntyä.

Onni tippui lopulta eteen odottamattomalta taholta. Paikallinen mafiapäällikkö ihastui Cosmoksen yökerhossa vaimoni tekemään havaijikuvioiseen lyhythihaiseen kauluspaitaan, jonka annoin miehelle hyvää hyvyyttäni rahaa pyytämättä. Se kannatti, sillä seuraavasta aamusta lähtien musta Volga kuljetti minua Lushnikin jäähallille ja takaisin korvauksetta aina turnauksen loppuun asti.

Seuraavina vuosina toin samaiselle mafiosolle vähän käytettyjä tennispalloja ja Volga kulki.

Jääkiekkoa ajatellen sain kokea Izvestijassa yhden pitkän urani ikimuistoisimmista hetkistä, kun pieni Suomi upotti suuren ja mahtavan Neuvostoliiton raumalaisen Jari Torkin kahdella maalilla. Siinä vaiheessa ”Vanha Puutukka” oli Rokan vertainen kansallissankari ja toimittajankin sydän täynnä talvisodan henkeä.

Joukkueet asuivat tuohon aikaan Sport-hotellissa, joka oli pyhitetty urheilijoiden käyttöön. Ikimuistoinen oli sekin hetki, kun tulin kerran astuneeksi hissiin, jossa seisoi jo valmiiksi maailman pisin nainen. Koripalloilija Uljana Semjonovalla oli mittaa 213 senttiä ja arvatkaa vaan, tunsinko oman 182-senttisen varteni vaivaiseksi. En viitsi edes sanoa, mihin kohtaan nenäni osoitti.

Se oli aikaa, jolloin maajoukkuepelaajillakin on vielä mahdollisuus lähteä toimittajan kanssa parillekin oluelle, joillekin kaksi ei edes riittänyt. Ja oluen tai parinkin äärellä oli helppo tehdä ystävyyttä pelaajien kanssa. Siihen aikaan todellisen skuupin lähde saattoi löytyä vodkapullon pohjalta. Pelaajilla ei ollut vielä agentteja, eikä managereja ja tietoa oli suorastaan helppo lypsää esiin.

Itse en paikallista olutta juonut, pelkästään samppanjaksi kutsuttua kuohuviiniä. Pesin sillä hampaanikin, sillä hanavettä en uskaltanut suuhuni pistää, eikä pullotettua vettä ollut saatavilla.

Se oli aikaa, jolloin äiti-Venäjällä oli vielä halpaa ja turvallista. Länsimaisen kisaturistin ei tarvinnut pelätä ryöstämistä, sillä kiinnijäämisen palkkana oli menolippu Siperiaan.

Kisaturistien ykköspaikka tuolloin oli Arbat-kadulla sijainnut useamman tuhannen asiakaspaikan Arbat-ravintola, jotka oli tapana kutsua maapallokerhoksi katolla sijainneen massiivisen maapallon vuoksi. Eräs ystäväni onnistui iskemään sieltä kerran itsensä tähtilaulaja Alla Pugatsovan. Seuraavana aamuna kaveri hyräili säettä ”alla pugatsova, yllä venäläinen kuu”.

Kaipaanko minä niitä aikoja? Rehellinen vastaus kuuluu, että en. Aika aikansa kutakin, mutta neuvostovenäläinen kurjuus ei oikeasti kolahtanut. Se oli aikaa, jolloin kaikki muut kaupat myivät suolakurkkuja paitsi suolakurkkukauppa, mistä ne olivat tietysti loppu.