Tappara välieriin – miksi se onnistui hallitsevalta mestarilta vain nipin napin?

Jussi Tapolan Tappara meni nihkeästi jatkoon. Kuva: Jukka Rautio/Europhoto

Seuraavat tekijät olivat Tappara–Ilves-pudotuspelisarjassa isossa roolissa, miksi sarjasta tuli odotettua tasaisempi ja joiden ansiosta Tappara kuitenkin pääsi jatkoon. Sarja oli hyvin tasainen, ja erot pieniä.

MAALIVAHTIPELI. Tappara lähti sarjaan Teemu Lassilalla. Ensimmäisen pelin jälkeen torjuntavastuun otti Dominik Hrachovina. Sarja ei kaatunut kummankaan joukkueen maalivahteihin. Molemmat, sekä Hrachovina että Antti Lehtonen, esittivät ensiluokkaisia otteita.

SINNIKKYYS. Ilves oli koko sarjan ajan aktiivisempi ja hallitsevampi osapuoli – viimeistä peliä lukuun ottamatta. Tappara ikään kuin sinnitteli mukana. Sinnikkyys, jota Tappara-fanit tillilihaksi kutsuvat, ei ole ihan pieni resurssi, eikä tule sattumalta, ja sitä Tappara on osoittanut useaan otteeseen viimeisen viiden kauden aikana. Tapparan peli on näyttänyt huonolta monta kertaa aiemminkin, ja tulosta on silti tullut.

YLI-/ALIVOIMA. Tässä ottelusarjassa jäähyillä oli poikkeuksellisen pieni merkitys, sillä niitä otettiin tai niitä annettiin vähän. Ottelusarja ei millään muotoa ratkennut erikoistilanteisiin. Pienenä yksityiskohtana kuitenkin voidaan todeta, että Tappara paransi merkittävästi alivoimaansa, joka runkosarjassa oli kolmanneksi huonointa.

Ilveksellä oli kuudennessa pelissä hyvät mahdollisuudet ratkaista sarja ylivoimalla, mutta tehoja ei kriittiseen paikkaan löytynyt. Tappara ylivoiman laatu heikkeni hieman runkosarjasta, tai ainakin Ilves osasi sitä juuri oikein paineistaa.

TEHOT JA YKSILÖT. Tappara materiaali on selvästi nimekkäämpi, mutta se ei sarjassa erityisesti näkynyt. Ilveksen yksilötaso on kovempi kuin nimet selässä kertovat. Tyypilliseen pudotuspelitapaan nähtiin pääsääntöisesti vähämaalisia otteluita. Kukaan yksilö ei tehojen tai ratkaisumaalien osalta noussut selvästi muiden yläpuolelle.

RUNKOSARJAN MERKITYS. On jonkinlainen myytti, että mestaruuden voi voittaa vain notkahdusten ja ongelmien kautta. Esimerkiksi Kärpät on osoittanut tämän väitteen vääräksi. Teoria voidaan muotoilla myös näin päin: ongelmat runkosarjassa eivät välttämättä estä menestystä.

Tänä vuonna nähtiin molemmat menestyskaavat: Ilveksen epätasainen runkosarja ei ollut este pudotuspelimenestykselle. Tappara taas ehti valmistautua pudotuspeleihin monta kuukautta – veikö se joukkueen jonkinlaiseen liiallisen hyvänolon tilaan?

TAPPARAN PERMANENTTI SEKAISIN. Tappara sekoitti kenttiään koko kauden. Ilmeisesti Tapola haki parhaita mahdollisia koostumuksia, halusi pitää joukkueen hereillä ja totuttaa pelaamaan kaikkien kanssa. Oikeita ketjukemioita ei ehtinyt syntyä koko loppukauden aikana. Se oli yksi syy nihkeille otteille Ilvestä vastaan.

TAPPARAN VAHVISTUKSET JA LÄHTIJÄT. Vaikka Tapparan kokoonpano kokonaisuutena viime kauteen jopa vahvistui tai ainakin leveni, etenkin puolustuksesta lähti paljon jämäkkyyttä ja kokemusta. Puolustuksen uusilla kasvoilla ei ollut vastaavanlaista kokemusta eikä kokemusta isoista peleistä. Tapparan puolustus on kova kiekollisena, mutta kiekottomassa pelaamisessa on ajoittain liikaa ongelmia.

Jälkeenpäin voi myös miettiä, rikkoiko Arttu Ilomäen lähtö alkukauden toimivat ketjukemiat. Kristian Kuusela ei toistaiseksi ole ollut Tapparalle toivottu sateentekijä. Blake Parlett oli onnistunut, varsin monipuoliseksi osoittautunut hankinta.

YHTEENVETO. Tapparalla oli sarjassa suuriakin ongelmia, mutta sen pelasti ennen kaikkea riittävä perustekeminen, sinnikkyys, alivoimapelin parantuminen ja Hrachovinan onnistuminen. Ja yhtenä, vaikeasti määriteltävä tekijänä, voidaan mainita myös jonkinlainen usko, syvä luotto, omaan osaamiseen, tekemiseen ja historiaan, vaikka kaikki ei putkeen mennytkään.

 

Lisää aiheesta