Ykkösketju kapinoi

Neuvostokiekkoa kansien välissä.​
Neuvostokiekkoa kansien välissä.​

”En koskaan halunnut mennä ZSKA:an. En koskaan. Jo tuolloin ymmärsin ja arvasin jotain.”

Näin kirjoitti Igor Larionov ajankuvaan nähden hämmentävän avomielisessä kirjassaan ”Ykkösketju kapinoi” (SN-kirjat). Se ilmestyi 25 vuotta sitten täysin toisenlaiseen maailmanaikaan kuin nyt. Kohu oli ymmärrettävästi valtava. Vuonna 1989 Neuvostoliitto oli vielä olemassa, kylmä sota käynnissä ja punakone kiekkokaukaloiden valtiaana.

Larionov pelasi juniorina Voskresenskin Himikissä, mutta Moskovaan oli lähes pakko mennä, jotta tie CCCP-paitaan pysyi avoinna. Larionov kertaa kirjassaan sivukaupalla sitä jaakobinpainia, jonka hän joutui itsensä kanssa käymään miettiessään alle parikymppisenä nuorten maailmanmestarina kiekkotulevaisuuttaan. Syynä oli hämärällä sivukujalla Viktor Tihonovin kanssa käyty keskustelu.

”Jouduin kuin kahden magneetin välille. Kumpikin veti suuntaansa… en halua salata, että tarjous oli innostava, haave oli jo puoliksi toteutunut. Mutta en voinut mitenkään vapautua tunteesta, että arastelen ZSKA:ta.”

Luin Larionovin kirjan ensimmäisen kerran joskus 1990-luvun alussa. Kokemus oli niin voimakas, että kirjaan ei ole tehnyt mieli toiste tarttua – ennen tätä syksyä. Kerta teki tehtävänsä.

Tänä syksynä ”Ykkösketju kapinoi” on taas ollut ajankohtainen, monestakin syystä. Yksi syy vanhan kirjan uudelleen lukemiseen on historiantutkija Markku Jokisipilän kirjoittama ”Punakone ja vaahteranlehti” (Otava). Toinen syy on tietenkin maailmanpolitiikan ilmapuntari ja kylmän sodan uusi ilmestyminen, eikä Jokereiden KHL:ään siirtymistäkään voi ihan vähäpätöisenä  vaikuttimena pitää.

Kuolleista ei pidä puhua pahaa.

Käytöskoodista kiinni pitäminen on varmasti vaikuttanut siihen, että viime päivien muistokirjoitukset Tihonovista ovat olleet ylistäviä. Menestysvalmentajan ikävämpi puoli on sivuutettu tai vaiettu lähes tyystin. Diktaattoria on muisteltu hymyssä suin, nostalginen perusvirne suupielessä.

Käytöskoodin kunnioittaminen on eittämättä vaikuttanut myös siihen, että Sergei Makarov, CCCP:n legendaarisen ykköstroikan laitahyökkääjä, ei suostunut kommentoimaan entisen menestysvalmentajansa kuolemaa mitenkään. Makarovilta kyllä kysyttiin, mutta hän ei vastannut, mikä tekee hiljaisuudesta erityisellä tavalla merkityksellistä.

Ne jotka ovat halunneet puhua, muistella ja nostalgisoida ovat painottaneet valmennuksellisia ansioita ja saavutuksia. Ja totta vie, ne ovat huomattavan merkittävät. Tihonov on yksi jääkiekkohistorian menestyneimmistä valmentajista. Hän työskenteli TsSKA:ksi nykyisin kutsutun Moskovan ZSKA:n sekä Neuvostoliiton ja Venäjän maajoukkueiden päävalmentajana vuosina 1978–1994.

Valmennusuraansa Tihonov jatkoi lähes kahdeksankymppiseksi. Työnsä hän päätti kauteen 2008-2009 TsSKA:ssa. Venäjän maajoukkuetta Tihonov valmensi edellisen kerran kaudella 2003-2004.

Tihonov luotsasi "Punakoneen" peräti kolmeen olympiakultaan sekä yhdeksään maailmanmestaruuteen. Itsekin ryhdyin muistelemaan 1980-luvun mustavalkotelevisiosta katsottuja Izvestija-turnauksia ja lähdin kuumeisesti etsimään digikameran vanhaa otosta kevään 2007 Moskovan MM-kisoista. Olisin mieluusti halunnut löytää vanhan valokuvan isästä ja pojasta, Viktor ja Vasili Tihonovista. No, sille taitaa olla käynyt samalla lailla kuin monille muille muistikorttien otoksille. Kuva on siirtynyt bittitaivaaseen.

Siksi on hienoa, että on yhä olemassa painotuotteita. Tuoreen Punakone ja vaahteranlehti –kirjan olen juuri lukenut. Seuraavaksi ahmintalistalla ovat Ykkösketju kapinoi ja 1988 ilmestynyt Tihonovin kiekkokirja (sekin SN-kirjat). Sen verran olen Larionoville, Tihonoville ja takavuosien klap-klap-kiekolle velkaa. Tai tarkemmin sanottuna en ole heille mitään velkaa, vaan eräälle periaatteelle.

”Tuntematta menneisyyttä ei voi ymmärtää nykyisyyttä.”