Wayne Gretzky ja treenaamisen taito

Aina silloin tällöin törmää niihin tosi-urhoihin, joiden mielestä jääkiekko on niin puhdasverisesti peli, ettei erillistä fysiikkaharjoittelua tarvita. Nämä veijarit eivät venyttele koskaan, ottavat alkulämmittelyiksi punaisen Marlboron ja iskevät perseen patteriin, jos enempiä lämpöjä tarvitsevat.

Tai jos tarkkoja ollaan, noin tehtiin takavuosina.
Nykyajan tupakointikiellot ja tekstimainonnan karsastaminen ovat taivuttaneen saman asian muotoon ”sponssiauton penkinlämmitin täysille, nuuska huuleen ja koppikahvi pahvimukista kouraan ja kitusiin”. Nuoremmalla iällä kulkupelistä käy mopoautokin.

Toisinaan joku kaivaa muistilokeroistaan urbaanilegendan Wayne Gretzkystä, jonka kerrotaan joskus sanoneen, että ei mene punttisalille nostelemaan painoja ennen kuin näkee rautatangon tekevän maalin…

Sain runsas vuosi sitten tilaisuuden tarkistaa uskomuksen todenpitävyyden ja kysyä Gretzkyltä itseltään, mitä hän piti off ice –harjoittelusta. ”Tykkäsin todellakin, pidin aina harjoittelemisesta. Salilla treenaaminenkin oli aina hauskaa.”

Lajilegenda tuntee toki vastuunsa, eikä vähättele harjoittelemisen merkitystä, mutta mikään ei olisi estänyt Mr ysiysiä antamasta ylimielisiä – ja nykyajan kiekkoilusta vieraantuneita – lausuntoja, joilla hän olisi vetänyt maton oheisharjoittelun alta.

Miksi Gretzky sitten ei tehnyt niin?

Miksi hän ei sanonut, että laji on muuttunut turhan fyysiseksi, ja vauhti on ajanut taidon edelle.

Miksei hän vähätellyt fyysisen harjoittelun merkitystä?

Siksi ja siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ymmärtää evoluution kuuluvan jääkiekkoiluun. Laji, varusteet ja pelaajat muuttuvat. Juuri tästä syystä The Greatest One ei pidä treenaamista turhana. Ei ole koskaan pitänyt.

”Vain lahjattomat treenaa” on sadoista sanonnoista se, joka istuu Gretzkyn suuhun kaikkein huonoimmin. Koko hänen menestyksensä on rakentunut tuhansien ja taas tuhansien toistojen varaan.

Totta kai Gretzky edusti sitä pelaajatyyppiä, jonka ydinosaaminen perustui lajitaitoihin. Ja ylipäätään pelaamiseen, jonka ydintä ysiysin Hockey Sense oli. Kiekkoisä Walter Gretzky jäädytti takapihalle kentän, jossa ”Wäinö” ja veljensä hioivat lajitaitojaan: kiersivät pulloja, tölkkejä, tekivät luisteludrillejä ja treenasivat kiekonkäsittelyä. Pihajää ei jäänyt yhden talven ihmeeksi. ”Hän jäädytti sitä 15 vuotta”, Gretzky kertoi haastattelussani.

On silti harhaluulo, että huikean jääkiekko-osaamisenkaan perusta olisi valettu vain pelitaitojen varaan. Hän harrasti nuorena myös baseballia ja yleisurheilua. Monipuolisuuden merkittävin hyöty oli se, että minusta tuli parempi jääkiekkoilija, Gretzky kertoi.

Suorituskyvyn parantaminen on niin jääkiekon kuin kaikkien muidenkin fyysisten lajien ydinosaamisaluetta. Siksi myös fysiikan harjoittelemiseen käytetään niin paljon aikaa ja erilaisia metodeja.

Kymmenen vuoden aikana olen tehnyt Jääkiekkolehteen kymmeniä juttuja jääkiekkoilijoiden fysiikkaharjoittelusta: Tahdon portaita, askeltikkaita, aitahyppyjä, 30 minuutin juoksutestejä, kehonpainoharjoittelua, Näsinneulan huipulle kipuamista, painoliivejä, painia, nyrkkeilyä, muita kamppailulajeja, kelkan työntämistä, maantiepyöräilyä, spinningiä, pelinomaista PK-treeniä pallokentällä tai säbäkaukalossa ja jopa kirkkovenesoutua sekä halonhakkuuta.
Ja tietysti perinneosastoon kuuluvaa lenkkiä ja punttia monenmoisella kuormituksella ja vaikeuskertoimella.

Trendejä on tullut ja mennyt. Välillä vain nimi on vaihtunut. Nykyisin kovassa huudossa oleva crossfit tunnettiin jo kolmekymmentä vuotta sitten. Nimi vain oli cross training, eikä fitnesskään ollut fitness vaan puhuttiin bodauksesta. Se oli jo aika kasaria, tuumii moni lukija. Niin oli.
Silloin muotia olivat Jane Fondan aerobic-tunnit, neonväriset treenivaatteet ja hikeä imeneet otsapannat. Gretzky ja Björn Borg (tänään muuten 60 vuotta) pelasivat puumailalla, monen mökkirannassakin oli vielä puuvene eikä lasikuitupaatti.

Ajat – varusteet, pelaajat ja peli – kuitenkin muuttuvat. NHL:n varaustilaisuutta edeltävän Scouting Combine -tapahtuman testipatterikin on ehtinyt elää ja muuttua näinä vuosina monen monta kertaa.

Jostain syystä leuanveto on aina ollut ohjelmassa myötäotteella, mikä on lähes tulkoon jokaiselle rekkitankoon tarttuvalle se vastaotetta vaikeampi suoritustapa. Se lienee tarkoituskin.

Pelaajat ja valmentajat ovat olleet eri treenimetodeista yleensä enemmän (tai vähemmän) innoissaan. Tähtäin on kuitenkin ollut aina sama: parantaa pelivalmiuksia. Nykyaikana osataan erotella luistelun tarvitsemat tukitoimet ja peliluistelu. Luistelun tehostamiseen tarkoitetuissa harjoitteissa halutaan aktivoida hermostoa ja kehittää koordinaatiota.

Eteenpäin on menty.

Liikkuvuusominaisuudet ovat yleisesti ottaen harpanneet ison loikan takavuosista. Osaava valmentaja ei pelkästään kerro ja perustele, mitä ja miksi pitää tehdä, vaan osaa näyttää oikeat suoritustekniikat. Tasapainoilu tehostaa liikehallintaa ja aktivoi luistelussa tarvittavien lihasten hermotusta.

Raskaita rautoja ei riuhdota ihan samaan tahtiin kuin takavuosina. Sama paino kaikille –periaate ei ole enää tatuoitu fysiikkavalmentajan aivopoimuihin, ainakaan kaikkien. Oheisharjoitteita tehdään myös kevyillä muutaman kilon punnuksilla tai kokonaan ilman lisäpainoja. GymStick- tai vastuskumi on kovassa käytössä.

Jääkiekko on fyysinen laji. Huipputasolla pelaaminen vaatii hiottujen lajitaitojen lisäksi monipuolista urheilullisuutta – kestävyyttä, lihaskuntoa, liikkuvuutta, kehonhallintaa ja tasapainoa. Ja tämän kaiken jälkeenkin löytyy yhä vielä löytyy kiekkoilijoita, joista ei tiedä, onko salin painonnostotanko notkeampi kuin sen käskijä.

Ja vaikka laji onkin aika lailla erilainen kuin Gretzkyn ja puumailojen aikakaudella, nopeus, voima ja kestävyys ovat edelleen eduksi kiekkoilijalle. Se nähtiin myös viime viikonlopun NHL:n Scouting Combine –tapahtumassa.

Ja nähtiin myös se, että ilman tahtoa rautaisinkaan fysiikka tai timanttisinkaan taito ei jalostu tulokseksi.