Välipäivän väite: Unohtakaa pugilistit, Tappara saa muut raivoihinsa pelkällä olemassaolollaan

Tappara ärsyttää muita vain olemalla Tappara, kirjoittaa Juhavaltteri Salminen.

Pudotuspelien aikana puhutaan kovasti fyysisistä pelotteista, harmaalle alueelle menemisistä ja ihon alle pääsemisestä.

Kärpillä on Miska Humaloja ja Jari Sailio, HIFK:lla Markus Kankaanperä ja koko kiekkoilevan maailman itseään vastaan masinoinut Micke-Max Åsten. TPS:llä on ilkeä Mark Fraser, Jonne Virtanen sekä Ilkka Pikkarainen, joka on ammattilaisuransa aikana kerännyt väitöskirjan edestä tutkimusaineistoa harmaista alueista ja niiden rajojen GPS-koordinaateista.

Ja sitten on Tappara, jolla ei ole perinteisen tulkinnan mukaista erillistä santapaperiosastoa ollenkaan. Sen sijaan Tappara on välierien ainoa joukkue, joka saa muut raivoihinsa ihan vaan olemalla oma itsensä. Ja kun Tappara on oma itsensä, santapaperiosasto ei ole kovin hyödyllinen, kun otteluiden fyysisyys on kovien taklausten ja naamahieronnan sijaan pitkiä kulmavääntöjä ja aloitusvoittoja.

Vielä viime syksynä suomalaista kiekkokeskustelua hallinnut aktiivisuuspuhe oli kuin muisto vain, kun pilleri iskettiin keskiviikkona jäähän ja TPS:n ja Tapparan välieräsarja alkoi. Tappara pohjasi pelinsä odotetusti 3–2-ohjauspeliin ja virheiden kyttäämiseen.

Olisi väärin sanoa, että peli meni täysin Tapparan käsikirjoituksen mukaan. TPS itse asiassa hallitsi alkua, Tappara onnistui vaihtamaan ensimmäistä kertaa kiekollisena vasta kahdeksan minuutin jälkeen. 2–0-johtoasemassa TPS oli jo vahvasti voitossa kiinni, ja jatkoajalla TPS järjesti ottelun kovimman vyöryn Tappara-maalille juuri ennen pelin ratkaissutta Henrik Haapalan osumaa.

Mutta vaikka joka asia ei mennytkään ihan Tapparan pillin mukaan, niin loppujen lopuksi ottelu oli kovin tapparamainen. Viidellä viittä vastaan -peli hyytyi viivelähtö vastaan trap -shakkipeliksi, joka karsi maalipaikat minimiin ja sopi paljon paremmin Tapparalle, jolle moinen pelaaminen on paljon lähempänä omaa DNA:ta kuin TPS:lle.

Tappioasemassa peliä avattiin juuri tarvittava määrä, että matsi lyötiin tasoihin – ja heti tasoituksen jälkeen siirryttiin taas yhtä pykälää pienemmälle vaihteelle. Ja jatkoajalla siedettiin ne kiperät hetket, odotettiin tilaisuutta ja iskettiin voittomaali yhdeksän sekunnin ylivoimapelin jälkeen. Peli olisi toki vallan hyvin voinut kääntyä TPS:llekin, mutta kun se kuitenkin kääntyi näin, niin kliinisempää esitystä saa hakea.

Onhan Tapparan pelissä jotain perin nihilististä, kauneusarvoja karttavaa ja steriiliä. Se kuitenkin toimii, ja vielä useammallakin tasolla. Tappara johtaa välieräsarjaa 1–0, ja se, että Tomi Kallio analysoi Ruudun haastattelussa Tapparan tulleen peliin mukaan ”vain jäähyjen ansiosta” ja Lucas Ekeståhl Jonsson kyseli, etteikö nyt edes vähän aktiivisemmin voisi välillä pelata, on suoraa bonusta Tapparan laariin.

On toki kiistatonta, ettei Tappara ole tällä kaudella päässyt kuin ohikiitävinä hetkinä sellaiseen iskuun, jota siltä on odotettu. On yhtälailla perusteltua kysyä, miksi peliä pelataan tiiviin puolustuksen ja virheiden kyttäämisen kautta, kun pelaajamateriaali antaisi eväitä vaikka minkälaiseen dominointiin.

Mutta Tappara on Tappara, ja jos mukavuusalueella pelaaminen autopilotti päällä vie SM-finaaleihin, niin kovin vaikea siinä on vastaankaan väittää.

Ja luultavasti juuri se Tapparassa kaikkien muiden joukkueiden kannattajia pänniikin. Tappara-henkisten mielestä taas mikään ei ole hienompaa.