Väärinymmärtäjät ja mielensäpahoittajat

Välillä tuntuu, että pelitapakeskustelussa kilpaillaan siitä, kuka on eniten pihalla. Sanailusta syntyy sotku, jonka perusteella kiekko-Suomi on varsinainen väärinymmärtäjien valtakunta ja mielensäpahoittajien maa.

Ja mitenkä muuten voisi ollakaan, kun Tuomas Kyrön kynästä syntynyt ja Antti Litjan vartalossa valkokankaalle siirtynyt Mielensäpahoittaja on elokuvien katsojamagneetti.

Mielensäpahoittaja on noin 80-vuotias jäärä, jolle löytyy henkisiä ikätovereita kiekkokaukaloiden liepeiltä vaikka kuinka. Joskus takavuosina he ihailivat yli kaiken marttijarkkomaista taitoa tai ”Möllin” kiemuroita, mutta unohtivat päivittää kiekkonäkemyksensä puumailojen ja mustavalko-televisioiden aikakaudelta 2000-luvulle. Ja tämä pitää ymmärtää niin, että nyt en arvostele Jarkon jalkakyniä tai Matti Keinosen saavutuksia. Arvotekoja aikanaan.

Jääkiekossa mikään myllerrys ei ole tapahtunut kertaheitolla, ei edes sääntömuutoksia tehtäessä. Unohtumaton kevään 1995 MM-kultapeli näyttää nyt toivottoman hitaalta, vaikka 20 vuotta sitten Leijonat ärjyi pelin evoluution harjalla. Ainakin Euroopassa.

Mutta maailma muuttuu. Niin muuttuu myös peli ja pelistä käytävä puhe. Kiekkokeskustelussa ei enää pärjää pelkällä Juti–Suomi-hokisanakirjalla.

Kaksikymppisten maajoukkueen päävalmentajaksi palkatun Jukka Jalosen haastatteluista on välillä voinut aistia ärsyynnyksen, kun hänen menestysreseptistään Meidän Pelistä on tehty toinen toistaan villeimpiä tulkintoja.

Mistä villit tulkinnat ja väärinymmärrykset sitten johtuvat?

On mahdoton mennä jokaisen pallojofan, pipon tai huopalippalakin alle, mutta perusongelma on siinä, että Meidän peli ymmärretään – tai halutaan ymmärtää – jotenkin hitaaksi pelaamiseksi. Se on epäkypsää lajipuhetta ja vajaata kiekkoymmärrystä.
Mielipaha ja –kuva on voinut syntyä siitä, että arvoturnauksissa on nähty ”muutama turha” alaspäin pelaaminen. Tietysti niitäkin tulee, sillä pelaajan on tehtävä päätös pelitilanteen mukaan. Tältä osin laji ei ole muuttunut mihinkään punaisten puutitanien tai mustien muoviluistinten vuosilta eli 1970- tai 80-luvuilta: tunnista tilanne ja tee oikea ratkaisu.

Kun puhutaan tilanteen tunnistamisesta, myös aivosolujen pitää törmätä toisiinsa. Miehet, kiekko ja ajatus liikkuvat nopeasti – ja vieläpä mieluusti niin, että viisikossa kaikki ovat samassa rytmissä. Nykykiekossa nopeuden ja suoraviivaisuuden merkitys on iso. Ylöspäin pelataan aina, jos on mahdollisuus tilan voittamiseen ja hyökkäämiseen. Maalinteko ja ylös pelaaminen on ykkösprioriteetti.

Taktinen kurinalaisuus ja tiivis viisikkopeli vaativat pelaajilta sen, että eri pelitilanneroolien ymmärrys on piirretty aivopoimuihin. Riippumatta joukkueen pelitavasta, viisikossa jokaisen on ymmärrettävä, mitä missäkin tilanteessa pitää tehdä. Miettimään pysähtymiseen ei ole aikaa kuin korkeintaan vaihtopenkillä.

Erot tulevat siinä, että nykyajan puolustaminen on tolkuttomasti tiiviimpää ja organisoidumpaa kuin takavuosina. Jos vastustajalla on hyvin organisoitu puolustus, sen vuoksi hyökkäämisenkin pitää olla tarkempaa. Ja toisin päin: On hölmöä höntyillä alivoimaisia hyökkäyksiä, jos naapurin viisikko on organisoidusti asemissaan.

Sama selkokielellä: jääkiekko ei ole yksilölaji, vaan joukkuepeli.

Nykyistä 2010-luvun huippukiekkoa ei edusta ­– edes NHL:ssä, tai varsinkaan siellä – että joku virtuoosi puikkelehtii päästä päähän kuin Diego Maradona 1986 futiksen MM-kisoissa. https://www.youtube.com/watch?v=KY40__rBvSk

Näitä välähdyksiä on kiva katsella, mutta eivät pätkät tätä aikaa edusta.