Terävä kuusikymppinen

Suomen ensimmäinen jäähallin nimi on tatuoitunut kiekkoihmisten aivopoimuihin niin tymäkästi, että ihan tolkun tyyppien puheissakin Porin Isomäki saattaa muuttua Isometsäksi. Syynä voi olla tyhmyys, tietämättömyys – tai Tampere. Hakametsän jäähallin tietävät nääs kaikki.

Hakametsän katossa on viirejä niin paljon, että katsomossa kaikki eivät osaa edes laskea niin pitkälle. Osa yleisöstä ei tosin edes halua, sillä Tampere on yhä niin kaksijakoinen kiekkokaupunki, että jotkut laskevat vain omiensa mestaruudet – eivätkä suostu ostamaan edes lippua paikallisderbyyn, jos ottelussa on väärä kotijoukkue.

Tällä viikolla se oikea on Tappara. Seura viettää 60-vuotisjuhliaan pitkän kaavan kautta, arjen ja juhlan yhdistämällä. Poikkesin puolen päivän paikkeilla kirvesrintojen aamujäitä katsomassa ja pukukoppikäytävän ruuhkaa ihmettelemässä.

Kun Liiga-Tappara lopetti, taitoluistelijat aloittivat. Hakametsä koristeltiin hopeisilla folioilla ja muulla rekvisiitalla tämän illan taitoluistelunäytöstä varten. Sen kirkkaimpana tähtenä tuikki itseoikeutetusti Kiira Korpi, yksi Suomen taitoluistelun kaikkein kauneimmista ja suurimmista.

Jääkiekkoblogissa Kiira Korpi on syytä mainita siksi, että hänen isänsä Rauno on yksi legendaarisen seuran legendaarisuuden luojista. Korpi valmensi Tapparan triplaan 1986–88 ja ansaitsi noina vuosina niin rautaisen maineen, että sen jälkeen joka toisessa valmentajarekrytoinnissa koutsin nimenä on pitänyt olla Rautakorpi…

”Rane” Korvesta muuten tuli 1970-luvulla ensimmäisenä Suomessa jääkiekkoseuran päätoiminen valmennuspäällikkö.

Toinen merkittävä isä–lapsi-pari seuran historiassa ovat Nummiset. Kalevi Numminen valmensi kolme mestaruutta, voitti pelaajana toiset kolme ja kumartui yhteensä seitsemän kertaa SM-mitalia vastaanottamaan. Varmasti yhtä merkittävän panoksen Numminen jätti Suomi-kiekkoon oltuaan luomassa maahamme puoliammattilaisuutta. Syntyi tapparalaisen asenteen ja harjoittelun ilmapiiri.

”Kallun” vanhin poika Teppo puolestaan oli täysammattilainen pidempään kuin yksikään toinen suomalainen NHL-puolustaja. Ura Pohjois-Amerikassa alkoi voittoisien Lukko-finaalien jälkeen 1988, pelit loppuivat 2009, ja yhden päätöksensä 27 vuoden ulkomaanturnee sai vasta tänä vuonna, kun viisihenkinen Nummisen perhe palasi ainakin toistaiseksi Suomeen. ”Jotta lapset oppivat suomen kielen täydellisesti ja tuntemaan myös suomalaiset juurensa ja siteensä”, niin kuin Numminen asian muotoili tällä viikolla ilmestyneessä Junioritapparalainen-lehdessä.

Siteillä ja juurilla Teppo Numminen tarkoittaa niin isovanhempia kuin Tapparaa. On jotenkin loogista, että Nummisiin kolmessa polvessa voi törmätä missä tahansa Tampereen seudun jäähallissa – myös tarunhohtoista Hakametsää vähemmän hohdokkaissa treenipaikoissa. Kuljetus- ja kannustusvastuu on isoisä-Kallulla, valmennusvastuu Tepolla, ja 9-vuotias Nicklas hoitaa puolustusvelvoitteet.

Tästähän urheilussa on kyse, halusta harjoitella, tehdä oikeita asioita ja puurtaa pitkäjänteisesti. Viirejä, voittoja ja menestyksekkäitä vuosikertoja ei olisi ilman intohimoisia ihmisiä.

Nummisen perheen paluu Näsinneulan nurkille ei ole voitto vain kuusikymppiselle Tapparalle, vaan todennäköisesti koko suomalaiselle kiekkoilulle.

PS. Junioritapparalainen-julkaisussa Numminen tuli todenneeksi yllättävän asian. Täällä moni luulee, että Yhdysvalloissa ja Kanadassa samat padit, podit ja älypuhelimet kilpailevat urheilevien lasten mielenkiinnosta – ja syövät keskittymiskykyä – samalla lailla kuin Suomessa.

Eivät kilpaile, eivät syö.

Netti- ja kännykkäkulttuuri tulee Suomen perässä. ”USA:ssa lapset saavat ensimmäisen kännykkänsä tavallisesti kolmannella luokalla eli myöhemmin kuin Suomessa.”

Se ei ole ihan vähäpätöinen asia, sillä niin hienoa kuin nykytekniikka onkin, niin passivoiva vaikutus lapsiin ja nuoriin on urheilun kannalta katastrofi. Ja tämä murhe ei ole tapparalaisten yksinoikeus, vaan kaikkien kiekkoseurojen – ja myös muiden lajien.