Taitovajetta on vaikea paikata asenteella

Seitsemäskin kerta sanoi toden. Suomi ei ole koskaan voittanut arvokisoissa Ruotsia, kun Henrik Lundqvist on vartioinut Tre Kronorin maalia. Kolmessa MM-kohtaamisessa "Kungenin" taakse on uponnut vain kolme kiekkoa. Vuonna 2004 osui Petteri Nummelin, 2005 Antti-Jussi Niemi ja nyt Joonas Kemppainen. Kuva: HSP

Suomi ei ole koskaan voittanut sellaista arvokisaottelua, jossa Henrik Lundvist on vartioinut Tre Kronorin maalia.

Ennen lauantaita yrityksiä oli kuusi, eikä seitsemäskään kerta muuttanut kaavaa.

Viime syksyn World Cup, Sotshin olympiavälierä, Vancouverin olympiakohtaaminen, Torinon olympiafinaali sekä kevään 2005 ja 2004 MM-kamppailut saivat jatkokseen Kölnin välierän. Tällä kertaa tilastoihin piirretään tappiolukemat 4–1, eikä niissä ole yhtään liikaa.

Taitoero oli valtava.

Toki Lundqvistin saldo on huikea. 

Kun "Kuningas" on ollut kisoissa, Suomi on voittanut Ruotsin vain yhden ainoan kerran. Halifaxin ja Quebecin MM-kisoissa Suomi kaatoi Tre Kronorin pronssiottelussa. Tiedä sitten, pitääkö sitä kohtaamista laskea, sillä Lundqvist ei ollut pelivuorossa. Voitontahtoinen veskari kieltäytyi pelaamasta pronssimatsia...

Lundqvistin majesteetillisuus on kuitenkin vain tilastofakta. 

Jos ottelua analysoi rehellisesti – ja miksipä niin ei tekisi –, Suomella ei olisi ollut Kölnin välieräkamppailussa jakoa, vaikka harmaapartainen päävalmentaja Rikard Grönborg olisi sortunut sosiaalipeluutukseen, antanut "Kungenille" lepovuoron ja peluuttanut "finaalin alkulämmittelyssä" Victor Fasthia tai Eddie Lackia.

*  *  *

Kanadan MM-turnaus palasi mieleen, kun etsin ennen ottelua tilastoista, millainen mörkö Lundqvist on Leijonille ollut. 

Kevään 2008 MM-kisoissa Halifaxin jäähallissa oli näytteillä sivustaladattava pesukone.

Se oli niillä nurkilla varttuneen Sidney Crosby -näyttelyn spesiaaliesine, ja jäi mieleen monta kertaa paremmin kuin vitriineihin asetellut mitalit, kunniakirjat tai pokaalit. Crosby oli juniorina kotinsa kellarissa laukonut perheensä "whirlpoolin" lommoille hioessaan taitojaan kohti sitä tasoa, joista hänet nyt tunnetaan.

Juuri pesukone tuli mieleen, kun katseli sitä pyöritystä, johon Suomi Tre Kronorin käsittelyssä joutui.

Otetaan pari-kolme esimerkkiä:

Ruotsin 3–1-ylivoimamaalissa hyökkääjät Jani Lajunen ja Valtteri Filppula seisoivat suorin jaloin kuin puupatsaat, eikä kukaan suomalaispelaajista ehnyt elettäkään estääkseen neliön keskelle vauhdilla luikerrellutta William Nylanderia.

Heti seuraavassa vaihdossa Julius Honka yritti iskea kavennusmaalin yksin kiekkoa kuljettamalla. Honka luotti loistavaan luistulutaitoonsa, lähti nostamaan jalalla, unohti muut kentälläolijat, menetti kiekon mutta sai myös keltapaidan hukkaamaan komposiittinsa.

Mitä teki Honka omiin päin luistellessaan? Tökkäsi jään pinnassa olleen ruotsalaismailan huit hemmettiin... vaikka kuinka sinivalkeiden lasien läpi katsoisi, kaksiminuuttisen arvoiseksi estämiseksi tulkittu teko täytti myös turhautumisen tunnusmerkit.

Entäpä top 5 -taklauksiin päätyvä kolaus?
Päätöserän kirivaiheessa Anton Strålman ajoi Mikko Rantasen sinisen päällä ihan pystyyn. Kokoerolla sitä ei voi selittää. Strålman on 180 senttiä "lyhyt" ja vain 86-kiloinen, jään pintaan jyrätty Rantanen 192-senttinen ja 98-kiloinen atleetti. Vielä muutama kausi sitten Strålmania kutsuttiin ruotsalaismediassa liian pehmeäksi NHL:ään.

No, ei kutsuta enää. Ei ihme, että hidastuskuvissa Strålmania hymyilytti vaihtopenkillä enemmän kuin leveästi.

*  *  *

Luultavasti nämä esimerkit riittävät. Yllä olevat kertovat ainakin sen, että taitoa on monenlaista.

Stanley Cup -jahdin loppuhuipennus osoittaa sen, mitä taito on kapeissa NHL-ympyröissä. Ruotsin, Venäjän ja Kanadan NHL-miehet osoittivat lauantaina, mitä taidolla saadaan aikaan isoissa eurokaukaloissa.

Ruotsi kirjopesi Leijonat myös muissa pelin yksityiskohdissa kuin 5 vs. 5 -pelinopeudessa.

Ajatuksen nopeuskin on nykykiekossa taitoa.

Kun Filppulan kaltaisella pelitietokoneella varustettu huippupelaaja vaikuttaa alivoimalla yksinäiseltä, se kertoo paljon.
Ja kun Strålman eli koko ruotsalaisjoukkueen pienin pelaaja ajaa Leijonien järkäleen pystyyn, se vasta taitoa onkin.

Ja kun kiekko liikkuu täydessä vauhdissa lavasta lapaan myös ahtaissa paikoissa, se edustaa nykykiekon taitoa parhaimmillaan.

Ei ihme, että leijonaluotsi Lauri Marjamäki huokaisi pitkään sanoessaan heti pelin jälkeen: "Kyllä niin kova taitotaso on vastustajilla, että..."

Yksi hikihaastattelu ei riitä alkuunkaan purkamaan sitä, mistä taitotaso on peräisin. Kyse ei ole Curt Lindströmin aikakauden "lite bättre" -ilmiöstä, vaan yhtälö on paljon moniulotteisempi.

Ruotsin korkea pelinopeus on seurausta monesta asiasta, mutta sen voi tiivistää kahteen sanaan: jääkiekkojärjestelmä ja yksilötaito.

Yksilöt ovat todella laadukkaita – ja heitä on paljon. NHL:n pudotuspeleissä on tällä kaudella pelannut – tai pelaa yhä – 39 ruotsalaista kenttäpelaajaa. Suomalaisista Stanley Cup -jahtiin ylsi kolme kertaa pienempi määrä, 13 miestä.

Runkosarjassa luvut olivat luonnollisesti suuremmat: Ruotsi 79–Suomi 32. Ja nyt puhutaan siis kenttäpelaajien määrästä. 

Määrä on toki vasta yksi mittari. Laadusta puhuttaessa riittää, kun mainitsee, että 20:nneksi tehokkain ruotsalaispelaaja eli Daniel Sedin kokosi 44 (15+29) tehopistettä. Vain kuusi suomalaista (Mikael Granlund, Patrik Laine, Mikko Koivu, Aleksander Barkov, Sebastian Aho ja Rasmus Ristolainen) sai kasaan enemmän tehoja kuin "huonompi" Sedin. 

Monenkirjavat NHL-tilastot ovat yksi numeraalinen mittari. Välierien 4–1 on toinen.

Kumpikaan ei mairittele Suomea. Tosiasiat eli syyt numeroiden takaa on syytä nostaa pöydälle, käy pronssiottelussa miten tahansa.

Paikka mitalipeleissä on riittävän hyvä – ja tarpeeksi huono – saavutus, jotta Suomi-kiekon kipupisteet pystytään nostamaan pöydälle ilman MM-synkistelyä tai torijuhlien tuomaa euforiaa.

Lisää aiheesta