Sidney Crosby ja syöttäjän syömiset

Käsi ylös, jos joku yllättyi siitä, että Leijonien suunnitelma omasta MM-kisakokista meni mönkään?

Toive sinivalkeasta sapuskasta tyrehtyi pietarilaisen hotellin ”njet”-näkemykseen. Suomen joukkue ei saanut tuotua omaa kokkia ja kotimaisia elintarvikkeita majapaikkaansa, vaikka scoutattuna oli ollut pari suomalaista kokkia paikan päältä.
 

”Ymmärtäähän sen, ettei kukaan päästä ulkopuolisia omalle työpaikalleen”, nyökytteli päävalmentaja Kari Jalonen.

Ymmärtää, todellakin.

Tuskin edes edellinen joukkueenjohtaja Timo Jutila olisi saanut ylipuhuttua hotellinjohtoa suopeaksi suomalaiselle kokille. Harva viskaali olisi päästänyt jojoa laitoskeittiöönsä värkkäämään edes privaattia iltapalaa, vaikka Juti onkin tunnettu rillaamis-harrastuksestaan.

Kisakokki-suunnitelman taustalla oli viime joulukuun mönkään mennyt Moskovan-matka, jonka aikana iso osa joukkueesta sairastui mahatautiin. KHL:ssä itsekin valmentanut Jalonen ei puhunut ruoka-asioista ihan vain ennakkoluulojen vuoksi.

Päävalmentaja perusteli omien ruokien ja kokin tarvetta helmikuussa myös sillä, että ”ruuan laadun tiedetään heikentyneen Venäjää vastaan asetettujen pakotteiden vuoksi”.

Jalosella ja venäläisen keittiön yhteinen historia ulottuvat pitkälle viime vuosituhannelle. Silloin ison itäisen naapurin nimi oli vielä Neuvostoliitto. ”KJ” oli Suomen ykköskokki monessa Izvestija-turnauksessa ja ruokki laitureitaan tarjoilemalla ensiluokkaisia syöttöjä.

Kärppiä edustanut Jalonen oli Suomen paras pistemies (4+6) Moskovassa 1986.

Neuvostoliittolainen ruoka ei ollut tuolloin(kaan) suomalaisten suosiossa. Jalosen laitureina hyökänneet Hannu Järvenpää ja Pekka Arbelius keksivät omasta mielestään nokkelan keinon pitää nälän loitolla.

Lukkoakin edustanut laituri muisteli ruokaepisodia hieman hämillään, kun jututin häntä Jääkiekkolehden tuoreeseen MM-ekstraan:

”Olin silloin aikamoinen nirppanokka. Mentiin kämppikseni Arbeliuksen kanssa kisojen aikaan kaupungille ja ostettiin spriikeitin hotellihuoneeseen. Sitten mentiin Berjozkaan kaupoille, koska ne myivät länsimaista tavaraa ja myös ruokaa. Lopputulema oli, että tehtiin pöperöt hotellihuoneessa. Hävettää vieläkin”, Järvenpää kertoi.

Turha häpeillä. Hotellihuoneessa kokkaaminen ei ole ainakaan sen nolompaa kuin nykyversoilu nirsoilusta. Siis mikä? Jatkuva ramppaaminen hampurilaisravintolassa. 

Urheilua tuntemattomien on tietysti helppo naureskella 30 vuoden takaisille – tai nykyisille – ennakkoluuloille, mutta ei todellakaan ole yhdentekevää, millaisista aineksista kisojen aikainen ravinto koostuu. Aika oli 1980-luvulla muutenkin toinen. Myös juomaveden kanssa oli omat konkelonsa. Huoltajat keittivät veden, ja pelaajat odottelivat, että se jäähtyi juomakelpoiseksi, eikä sulattanut muovipulloja.

Suomi sinänsä ei ole (muiden maiden) ammattilaisurheilijoiden mielestä mikään paratiisi, eikä suomalaisten ruokailutottumuksia tarvitse nostaa erinomaisina esimerkkeinä millekään jalustalle. Osa suomalaisista huippu-urheilijoista hoitaa ravintoasiansa mallikelpoisesti, osa vähän miten sattuu. Tästä syystä moni liigaseurakin on kiinnittänyt asiaan erityistä huomiota – vaikkapa mestari-Tappara, jonka pukuhuoneeseen on viime vuosina kuskattu tilauslounaita, jotta aamutreenien jälkeinen ruoka ei olisi ”omatoimisesti mitä sattuu”, vaan ravitsemussuositukset toteutuisivat.

Monet liigaseurojen ulkomaalaisvahvistukset ovat ihmetelleet tapaa maustaa ruoka kuin ruoka ketsupilla. Pisimmälle ihmettelyissään meni Kärppiä viime työsulkukaudella edustanut Kyle Turris, jonka ABC-vastaisista – ja kieltämättä hieman nirsoista – näkemyksistä nousi pieni kohu jopa Pohjois-Amerikassa.

Se oli sinänsä ihme, sillä Atlantin takana moni suomalainen nuori huippulupauskin on sortunut helppoon herkutteluun.

NHL on tietysti ravitsemuskonsultteineen oma lukunsa, mutta farmiliiga AHL:ssä ja varsinkin juniorisarjoissa iso energiantarve täytetään monesti mättämällä mahaan vaaleaa leipää, jonka ravintoarvo kalpenee jopa suomalaisen pullan rinnalla.

Yhdelläkään kisamatkalla ei silti ole ollut yhtä yksipuolista ruokatarjontaa kuin Sotshin olympiakisojen pressikeskuksessa Bolshoi-jääareenan uumenissa. Kanaa ja riisiä, riisiä ja kanaa.

Kaikkia lajeja palvelleessa päämediakeskuksessa murkinaa riitti sitten jo moneen makuun, ja urheilijoiden käyttöön pyhitetty kisakylän jättiruokala olikin jo lähes paratiisi.

Valtavassa teltassa oli omat osastonsa eri maiden ruokakulttuureille, ja urheilijoiden kisakylässä kattauksia oli aamusta myöhäiseen yöhön. Ruokailijoita riitti myös teltan hampurilaisravintolaan – ja suomalaisten kunniaksi on sanottava, että aika moni jonossa nähty edustusasu oli ihan muuta kuin sinivalkoinen.

Huiput ovat silti huippuja myös ruokajonossa. Leijonien tuleva päävalmentaja Lauri Marjamäki antoi aiheesta makoisan esimerkin Urheilulehdessä muutama viikko sitten. Marjamäki kertoi törmänneensä Kanadan MM-kultajoukkueeseen Prahan lentokentällä viime keväänä. Kanadalaiset kantoivat burgereita ja kolaa pöytään, mutta yksi erottui juhlivasta joukosta.

”Se pelaaja otti kanaa ja kasviksia sisältäneen aterian sekä juomaksi kivennäisveden. ’Kenelle se meni? Sidney Crosbylle. Siinäkin tilanteessa hän oli parempi kuin muut. Miksi ei tekisi asioita tiptop, koska urheilijan ura on lopulta aika lyhyt’.”

Crosby ei kulta kaulassakaan palkinnut itseään pizzalla. Johtopäätös on, että maailman paras syöttäjä syö itsekin hyvin. Parhaat ovat parhaita myös ruokapöydässä. Myös vapaapäivinään.