Pinnan alla pulisee

Pitkän linjan valistunut kiekkomies ehdotti pari viikkoa sitten, että Ylen pitäisi järjestää juniorikiekosta Ajankohtaisen Kakkosen teemailta. Aiheesta kuulemma riittäisi puhuttavaa parin tunnin iltapuhteeksi, ja teemailtojen konsepti nostaisi parrasvaloihin myös sellaisia ei-julkisuus-tyrkkyjä, jotka toisivat keskusteluun järjen ääntä ja jotain uutta.

Paljon vähemmälle huomiolle jäi se, että samaan aikaan päätettiin lopettaa myös kilpaurheilu nuoremman pään juniorijääkiekosta. Ilmaus on ehkä raju ja suoraviivainen kuin kanadalainen voimalaituri, mutta varsin lähellä totuutta.

Jääkiekkoliiton lasten sarjakehityksen operatiivinen työryhmä on laatinut muistion, jonka sävy on selvä. ”Nyt tarvitaan uudet raamit.”

Miksi muka? Vaikea sanoa, mutta tuskin menee pahasti vikaan, jos esittää teorian: Taustalla kummittelevat raha ja maine. Joku jossain on todennut, että jääkiekkoilun julkisuuskuva on negatiivinen ja laji kallis. Tarvitaan siis muutoksia, joiden jälkeen laji on jälleen salonkikelpoinen ja hallit pullollaan harrastajia (lue: maksajia ja tulevaisuuden katsojia).

Teoriatasolla homma toimii juuri noin. Käytäntö onkin sitten mutkikkaampi homma.

Elittilaji-höpinöitä toistettaessa on unohdettu, että a) muutkaan lajit eivät ole ilmaisia ja b) urheilla voi monella tasolla. Kilpaurheiluun tähtäävällä AAA-tasolla taksapolitiikka on toisenlainen kuin AA- tai A-toiminnassa tai kerran viikossa höntsättävillä harrastevuoroilla.

Nyt painetaan totaalijarrua ja ilmoitetaan, että nyt aletaan tällainen uusi juttu, missä jopa vakiintuneista sarjatasojen nimistä haluttaisiin luopua. Jos suunnitelma toteutuu, AAA, AA ja A kuopataan, annetaan tasoryhmille uudet nimet (numerot tai aakkoset) ja luovutaan kilpailusta.

Puhe rahasta ja pelko kalliin lajin leimasta on saanut järkevätkin jääkiekkoihmiset tärisemään. Kukaan tuskin vastustaa järkevän suuruisia kuukausimaksuja ja muita tolkullisia kustannuksia, mutta on vaikea välttyä ajatukselta, että Jääkiekkoliitto haluaa pestä kätensä ja sumuttaa tyhmiä vanhempia puhumalla asioista termeillä, joista totuus ei käy ilmi.

Kuka on se, joka tulee eri seurojen vanhempainpalaveriin kertomaan, että “Meillä on nyt tallainen uusi linjanveto ja strategia, että hyvä kun maalit lasketaan ja voittajat merkitään". Urheilu ilman kilpailua on liikuntaa.

Nyt on lähdetty tekemään hölmöläisen peittoa. Tuotetta huononnetaan, ja laadusta tingitään massoja kosiskelemalla ja kärjen kustannuksella. Tämä tapahtuu osaamatta kertoa, miten kärjen tylsistyttäminen tuo mystistä massaa muista lajeista, jotka ovat osanneet vastata 2000-luvun haasteisiin Leijonien loistomenestyksestä sokaistunutta jääkiekkoa paremmin.

Pahin pelko on se, että kukaan kalliit turnausmatkat, villinpuoleinen select-toiminta ja muutamissa seuroissa virinnyt ajattelu omien eliittiliigojen ja akatemiasarjojen perustamisesta luovat lätkä-Suomeen sekavan rinnakkaistodellisuuden.

Jo nyt kuulee juttuja joukkueista, joiden fysiikkaharjoittelu on niin vajavaisen yksipuolista tai vanhanaikaista, että vanhemmat palkkaavat personal trainereita, jotta välilevyt eivät pullisteli ja kroppa kehittyisi tasaisesti. Samalla lailla toimitaan jääkiekkopuolen taitovajeita paikatessa. Pieniryhmille palkataan taitoluisteluvalmentajia opettamaan teränkäyttöä tai entisiä sarjajyriä takomaan takaraivoon maalintekotaitoa?

Tätäkö tarkoitetaan omatoimisuudella?

Junioriurheilu on niin kuin reikä jäässä. Vesi valuu sinne, missä on aukkoja ja kuoppia. ja jollakin keinolla aukko täyttyy… Ei varmasti ole pitkä matka siihen, että jokin kahden kaukalon urheiluopisto tai kesälle maksajia halajava jäähalliosakeyhtiö keksii polkaista epävirallisen Pohjola-leirin tai ikäluokan epävirallisen SM-turnauksen.

Onko jääkiekko sen jälkeen halvempaa? On ja Ei. On se ehkä jääkiekkoliitolle halvempaa, mutta ei pojille, perheille, eikä lisätapahtumia haaliville joukkueille.

Rahapuheella ratsastaminen, varusteiden hinnoista huolestuminen ja eliittilajista puhuminen voi olla näinä taloudellisesti ankeina aikoina puolihyvä vaalivaltti kiekkopoliitikoille tai julkisuusstrategia Jääkiekkoliitolle. Viimeistä kauttaan vetävä puheenjohtaja Kalervo Kummola voi röyhistellä tietämättömille, että ei jääkiekko ole kallista. Enää. Ja jos onkin, niin tietämättömät hätäilijät tekevät tohinoissaan siitä sellaista, siis kallista.

Puhki kuluneitten jääkiekkohanskojeni sormet eivät riitä laskemaan niitä isiä, joiden haave ei ole lottovoitto, vaan sellainen varallisuus, jolla saisi rakennettua oman jäähallin. Utopistinen toive ei tietenkään ole toteuttamiskelpoinen, muttei myöskään typerä, vaan täysin ymmärrettävä. Siinä on jopa aimo annos nykyajan modernia urheiluromantiikkaa. Toki vain ripaus, mutta kuitenkin.

Romantiikkaa enemmän ”oma jäähalli” –ajatus kertoo realismista. Olisipa paikka, missä harjoitella, höntsätä ja hioa taitoja. Näinä kehnojen ulkojäätalvien aikoina toive omasta tekojäästä on vähän samanlainen luksus-juttu kuin oma uima-allas joskus 1970-luvulla.

Mistä hallihaaveet, tiettyjen suurseurojen kapinahenki tai vanhempien palkkaamat personal trainerit sitten viestivät?

Paha sanoa. Ainakin ne ovat oireita ja merkkejä jostakin.

Jos ekstraa säännöllisesti järjestetään, ja vetäjiä sekä poikia löytyy osallistumaan, niin kyllähän se kertoo paljon muustakin kuin paljon parjatusta ”kiireestä”. Esimerkiksi siitä, että liitto- ja seuravetoinen toiminta ei vastaa kysyntää.

Ja varsinkin siitä, että tehdyt päätökset pitää pystyä ja osata perustella nykyistä paremmin.

Ajankohtaisen Kakkosen lopettamista perusteltiin kovinkin tutuin sanakääntein. ”Nykyinen formaatti on vanhanaikainen, joten tilalle tarvitaan jotain uutta.”

Urheilun ”formaatti” on säilynyt vuosien saatossa entisellään. Vain harjoittelemalla ja pelaamalla kehittyy.

Uutta haettaessa pitää osata pitää kiinni myös hyvästä nykyisyydestä. Televisiossa se tarkoittaa A2-teemailtojen jatkumista. Toivottavasti myös jääkiekkoväki tajuaa pitää kaksin käsin kiinni niistä hyvistä asioista, joita on vuosikymmenten varrella rakennettu.

”Kestävän kehityksen mittari” ei ole muuttunut vuosien tai vuosikymmenten varrella mihinkään. Kutsuttakoon sitä vaikka 2H-kaavaksi, mutta viesti on selvä. Kun junioripelaaja riisuu  harjoituksen ja pelin jälkeen kypäränsä, ristikon takaa pitäisi paljastua kaksi asiaa: hymy ja hiki.