Pelaamaan oppii vain pelaamalla

Lähdepellon ulkojäät ennen Tuki-Areenan aikaa.​
Lähdepellon ulkojäät ennen Tuki-Areenan aikaa.​

Raumalla pohdittiin torstaina urheilun drop out –ilmiötä. Nokialla paikalliset urheiluseurat järjestivät viime lauantaina seminaarin lasten ja nuorten urheilusta. Teemana eivät olleet pelkästään drop outit eli urheilupudokkaat, vaan huolta kannettiin myös niistä lapsista, jotka eivät ole koskaan tempautuneet mukaan urheiluharrastuksiin tai liikunnan maailmaan.

Paikalla oli salin täydeltä yleisöä ja kuuden kovan urheilumiehen paneeli. Kaikkien huoli oli yhteinen: miten ihmeessä on mahdollista, että me suomalaiset olemme 10-vuotiaina Euroopan kärkeä urheilun harrastamisessa, mutta jo 15-vuotiaana maanosan pohjasakkaa, sporttipuolen Kreikkaa.

Keskustelijoina olivat jääkiekkomaaotteluiden ME-mies ja nykyinen valmentaja Raimo Helminen, nykyinen juniorivalmentaja ja radioääni Petteri Sihvonen, Suomi-koriksen suurin yksinäinen, ex-NBA-pelaaja Hanno Möttölä, painin olympiamitalisti ja ortopedian erikoislääkäri Tuomo Karila sekä ex-jalkapalloilijat Antti Pohja ja Jarkko Wiss.

Vaikka kuusikko edustaakin huippu-urheilun tuntemusta, yhden iltapäivän aikana kävi selväksi, että kaikki ymmärtävät urheilua syvällisesti ja katsovat urheiluasioita monista vinkkeleistä. Muutama pointti paneelikeskustelusta jäi pyörimään mieleen pitkäksi aikaa. Riittämätön liikunnallinen pohja ei ole ongelma pelkästään urheiluvalmennuksen kannalta, vaan jo pelkästään peruskunnon puutteet alkavat olla kansanterveydellinen taakka. Seuravalmennuksessa muutos näkyy vaikkapa siinä, että jokaisessa juniorijoukkueessa on lapsia, jotka eivät yksinkertaisesti jaksa treenata. Kunto ei riitä.

Ihan totta. Ohjatussa urheilutoiminnassakin on mukana paljon lapsia, joiden kunto ei kestä edes perusteellisia alkuverryttelyjä. Vyyhti on valmis, kun kärkipään temmeltäjät jaksavat painaa vaikka viisi tuntia putkeen. Opettele siinä sitten perustaitoja ja –tekniikkaa. Ilman rajua tasoryhmiin eriyttämistä hommasta katoaa mielekkyys jokaiselta.

Autioilla ulkokentillä on seurauksensa. Yksi murhe on myös pelikäsityksen kapeneminen. Kiekkolegenda "Raipe" Helminen vietti omassa lapsuudessaan kaiken koulusta ja joukkuetreeneistä liienneen aikansa Koivistonkylän ulkokentällä. Ei siksi, että se olisi ollut kehityksen kannalta tarpeellista, vaan siksi, koska höntsääminen oli hauskaa.

”Pelaamaan oppii vain pelaamalla. Eri pallopelin pelaaminen tuo myös aerobisen pohjan", Raipe muistutti.

Helminen sai tukea Hanno Möttölältä. Suomi-koriksen suuri yksinäinen sanoi omien 8- ja 11-vuotiaiden lastensa liikkumista seurattuaan tulleensa johtopäätökseen, että nykyään lapset eivät saa lähikentällä "pelejä pystyyn" ilman, että joku aikuinten tekee jaot ja sysää pelin käyntiin.
"Mutta kellarin xBox-peleihin ei kyllä tarvita pelinohjaajaa. Ne pelit käynnistyvät kyllä ihan itsestään."

Mitä sitten pitäisi tehdä?

”Aikuisten pitää opettaa lapset liikkumaan. Eivät he opi sitä, kun asuvat jo opiskelijakämpässä”, ex-jalkapalloilija Antti Pohja muistutti.  

Ensimmäinen lääke on lisätä liikkumista ja vähentää ruutu- ja kännykkäaikaa. Alle 12-vuotias voi liikkua lähestulkoon kaiken valveillaoloaikansa, eikä kuorma käy silti liian suureksi. Tällainen liikunta tarkoittaa kaikkea sitä ei-ohjattua urheiluvalmennusta, mikä takavuosina oli luonnollinen osa arkea.

Kukaan ei voi enää luottaa siihen, että lapset liikkuvat itse ja oma-aloitteisesti riittävän runsaasti. Lähikentillä valojen sammumiseen asti pyörivät pihapelit ovat mennyttä aikaa, muinaista 1900-lukua. Siksi urheiluseuroissa on hoidettava ja opetettava niitäkin pelaamisen perusasioita, jotka ennen iskostuivat lasten takaraivoon pihapeleissä ja koulujen välitunneilla.
Näinhän se liian usein on, valitettavasti.