Pate ja Pulju

Jo Hakametsän parkkipaikalla sen aisti. Tänään ilmassa oli erityisen jääkiekko-ottelun tuntu. Katsomossa on poikkeuksellisen paljon koululaisia, isiä, äitejä ja perheitä. Ihan kuin viikko pari sitten Hartwall arenalla.

Syynä tuskin oli Tapparan tämänpäiväinen ottelumainos. Tulitikkuaskin kokoinen ilmoitus Aamulehden etusivulla ei taatusti herättänyt ketään.

Maksava yleisö löytää halleihin, jos katsomossa on tunnetta ja pelissä asetelmaa. Vai pitäisikö sanoa, kun on tunnetta ja asetelmaa?

Tunne ei synny itsestään, eikä sitä voi asetella penkin selustalle samalla lailla kuin läpsyttimiä. Mutta samalla on syytä muistaa, ettei ihmisten kyky innostua ole mihinkään kadonnut. Ei ole, vaikka on maksu-televisio, sosiaalinen media ja kaukosäätimessä enemmän vaihtoehtoja kuin Bluesilla pelaajia.

Hyvät pelaajat, herkullinen asetelma, odotettavissa oleva jännitys saavat edelleen ihmiset liikkeelle. Viime kauden finaalin toisinto ja Suomi-kiekon tuoreimmat nuorisoidolit oli yhdistelmä, josta jääkiekko-ottelu ei enää paremmaksi muutu. Hakametsä kuplii, lähes kiehuu.

Lapset tarvitsevat Patrik Laineen, Jesse Puljujärven ja Sebastian Ahon kaltaisia idoleita, jotka antavat lisää sykettä treenaamiseen ja uskoa omiin unelmiin.

Kun maailmanmestari tulee omaan kylään vierailulle, häntä kannattaa mennä katsomaan hallille. Ensi vuonna ei enää ehkä ehdi.
Ja kun kehissä on oman seuran nuori mestari ja vastapuolella hänen ketjukaverinsa superketjusta, kaikki on katettu erinomaista jääkiekkoiltaa varten.

Kiekko on jäässä – pelatkaa pojat!