Palomäki: Mikko Koivun ristiriitainen NHL-liitto jatkuu – ”Kaikki muu olisi ollut tyhmää haihattelua!”

Mikko Koivu.
Minnesota Wildin ja Mikko Koivun liitto jatkuu. Kuva: Jukka Rautio/Europhoto

Tiistaiaamuna Suomessa herättiin merkittävään NHL-uutiseen: Mikko Koivu on solminut kahden vuoden jatkosopimuksen Minnesota Wildin kanssa. 11 miljoonan dollarin sopimus astuu voimaan alkavan kauden jälkeen, joten Koivu edustaa Wildia näillä näkymin ainakin kesään 2020 asti.

Jos miettii pelaajaa henkilökohtaisesti, sopimus on varmasti toivottu. Koivu on edustanut Minnesotaa koko uransa, ja nyt edessä näyttäytyy aito mahdollisuus siihen, että lause pitää paikkansa vielä uran loppuessakin. Koivulla on kiveen hakattu asema Minnesotassa, ja alla on yksi uran parhaista kausista.

Kun sopimusta miettii Minnesotan näkökulmasta, tarkastelusta tuleekin jo paljon ristiriitaisempaa. Koivu ei ole koskaan pystynyt johdattamaan joukkuettaan toista pudotuspelikierrosta pidemmälle. Tämä on usein vieläpä henkilöitynyt voimakkaasti nimenomaan Koivuun, koska hän on usein kiistatta jäänyt kakkoseksi ykkössentterien taistelussa.

Käytännössä uusi jatkosopimus tarkoittaa sitä, että Minnesotan Stanley Cup -haaveet ovat sidoksissa Koivuun vielä ainakin seuraavat kolme vuotta. Ja siitä eivät kaikki ole välttämättä innoissaan. Pudotuspelimenestyksen puutteesta Koivua on moukaroitu kevät toisensa jälkeen. Osin tietysti syystäkin.

Mutta asiat eivät aina ole niin mustavalkoisia. Toisaalta Koivu on ollut ratkaisevassa roolissa jokaisella kerralla, kun Minnesota on mennyt viidellä kaudella peräjälkeen pudotuspeleihin.

Kuinka moni muu ykkössentteri NHL:ssä voi sanoa tällä hetkellä samaa? Ainoastaan Ryan Getzlaf, Jonathan Toews ja Sidney Crosby. Anaheimin, Chicagon ja Pittsburghin lisäksi St. Louis ja New York Rangers ovat vähintään yhtä pitkässä playoff-putkessa, mutta näissä seuroissa ykkössentteri on vaihtunut matkan varrella. Se antaa hieman perspektiiviä siitä, miten vahvalla perustasolla Koivu vuodesta toiseen suorittaa.

Ylipäätään on syytä pysähtyä miettimään, miten kova ruutu ykkössentterillä NHL-seurojen menestyksessä on. Ja miten harvassa ne Stanley Cup -kaliiberin sentterit oikeasti ovat.

***

2010-luvulla mestaruudet on jaettu neljän seuran kesken. Jonathan Toews on johdattanut Chicagon Stanley Cupiin kolme kertaa, Sidney Crosby Pittsburghin kahdesti, Anze Kopitar Los Angelesin kahdesti ja Patrice Bergeron Bostonin kerran. Kun ottaa mukaan vielä Pittsburghin ja Los Angelesin kakkossentterit Jevgeni Malkinin ja Jeff Carterin, päästään edelleen hyvin harvalukuiseen eliittijoukon eliittijoukkoon.

Kaikesta tästä voi vetää johtopäätöksen, että eliittiluokan sentteri on NHL-organisaatiolle lottovoitto. Heitä ei todellakaan puissa kasva. Kun katsoo, millaisella ykkössentterillä Stanley Cupeja on voitettu, puhutaan lähes yhtä harvinaislaatuisesta porukasta kuin Super Bowlin voittaneet pelinrakentajat amerikkalaisessa jalkapallossa.

Jos joku organisaatio on niin onnekas, että se löytää kaksi eliittiluokan sentteriä, puhutaan jo lähes varmasti minidynastiasta. Viimeisin esimerkki löytyy Pittsburghista, jossa Sidney Crosby ja Jevgeni Malkin ovat hoitaneet nyt kaksi Stanley Cupia putkeen ja yhteensä jo kolme.

"Eliittiluokan sentteri on NHL-organisaatiolle lottovoitto. Heitä ei todellakaan puissa kasva."

Löytyy näitä toki muitakin: Wayne Gretzky ja Mark Messier Edmontonissa, Mario Lemieux ja Ron Francis Pittsburghissa, Joe Sakic ja Peter Forsberg Coloradossa, Steve Yzerman ja Igor Larionov sekä myöhemmin Pavel Datsjuk ja Henrik Zetterberg Detroitissa. Ja niin edelleen.

On helppo povata, että tähän porukkaan voidaan tulevaisuudessa liittää Edmonton Oilersin Connor McDavidin ja Leon Draisaitlin nimet. Niin iso etu kahden tuon kaliiberin sentterin löytäminen saman katon alle on.

2010-luvun finaalijoukkueista voi poimia seuraavaan ryhmään Henrik Sedinin, Steven Stamkosin ja Joe Thorntonin. Kun puhutaan kokeneista huippusenttereistä, myös Nicklas Bäckström sekä Anaheimin kaksikko Ryan Getzlaf ja Ryan Kesler on laskettava mukaan. Sitten puhutaankin jo Tyler Seguinin ja John Tavaresin kaltaisista pelaajista, joiden joukkueet ovat jääneet viime vuosina välillä runkosarjaan.

Nuorista senttereistä McDavid ja Auston Matthews ovat jo vähintään lähellä eliittiä, vaikka pudotuspeleissä heidät onkin nähty vasta kerran. Myös Mark Scheifele kolkuttelee eliitin ovelle. Aleksander Barkov ja Draisaitl ovat tulossa kovaa vauhtia.

Sitten tuleekin jo hyvin hiljaista. Monet joukkueet elävät kroonisessa sentteripulassa. Montréal Canadiens on ollut jo monta vuotta hyvin lähellä Stanley Cup -kandidaattia, mutta yhtälö on hitsannut toistuvasti kiinni uskottavasta ykkössentteristä. Nyt sellaista toivotaan Tampasta hankitusta Jonathan Drouinista, joka ei ole vielä edes pelannut sentterinä NHL:ssä kuin hajapelejä.

Yhtä kuvaava on Nashville Predatorsin esimerkki. 1990-luvun lopulla NHL:ään liittynyt Predators etsi parisenkymmentä vuotta ykkössentteriä. Kun avautui mahdollisuus hankkia Ryan Johansen Columbuksesta, Nashville tarttui saman tien tilaisuuteen.

Nashvilleä ei pelottanut antaa vaihdossa pomminvarmaa tulevaisuuden top10-puolustajaa Seth Jonesia. Ei pelottanut sekään, että tuittuilevan Johansenin maine oli erittäin kyseenalainen. Predators lähti mukaan uhkapeliin – ja se tuotti ainakin lyhyellä tähtäimellä tulosta, kun Johansen johdatti joukkueensa Stanley Cup -finaalivauhtiin ennen loukkaantumistaan keväällä.

***

Kun katsoo vaikkapa 2010-luvun varaustilaisuuksia, eliittisenttereitä saapuu sarjaan keskimäärin yksi vuodessa. 2010 se oli Tyler Seguin, 2011 Mark Scheifele (hitaalla kehityskäyrällä), 2013 Aleksander Barkov, 2014 Leon Draisaitl, 2015 Connor McDavid ja 2016 Auston Matthews.

Nyt New Jersey toivoo, että 2017 se olisi Nico Hischier. Philadelphia puolestaan toivoo, että se olisi Nolan Patrick.

Vuoden 2012 draftista ei ole vielä noussut yhtään nimeä tähän joukkoon. Toki joku voi argumentoida, että 2013 varatuista myös Nathan MacKinnon ja 2015 varatuista Jack Eichel ovat matkalla huipulle, mutta minkäänlaisia takeita tästä ei vielä ole.

Mikko Koivu varattiin NHL:ään numerolla kuusi kesällä 2001. Jos kyseistä varaustilaisuutta arvioi jälkikäteen, debatti parhaasta sentteristä käydään Koivun ja Jason Spezzan välillä. Koivu on siis ikäluokkansa kiistatonta parhaimmistoa sentterin tontilla koko maailmassa.

Sen jälkeen NHL on järjestänyt 16 varaustilaisuutta, joten NHL:ään on tullut tai tulossa 16 ikäluokkaa Koivun jälkeen. Kun nykyiset NHL-sentterit laittaa paremmuusjärjestykseen, viime kauden päätteeksi Selke-finalistina komeillut Koivu sijoittuu juuri näille havinoille (15-20). Ei ehkä tehopisteillä mitattuna, mutta voittavan jääkiekon standardeilla.

Jos olet maailman noin 16:nneksi paras sentteri, voitat useina iltoina runkosarjassa oman kamppailusi. Silloin joukkueesi voittaa myös usein. Kun pudotuspelien aika koittaa, yleensä vastaan tuleekin ottelusarjassa vielä parempi keskushyökkääjä. Jos ykkössentteri häviää oman kamppailunsa, joukkueen voittaminen vaikeutuu merkittävästi. Kuulostaako tutulta, Wild-kannattajat?

Samasta syystä Koivu on yleensä ollut dominoiva MM-kisoissa, mutta näkymättömämpi esimerkiksi olympiakisoissa. MM-kisoihin ei yleensä monta NHL:n top15-sentteriä ilmesty, mutta maailman parhaiden ollessa paikalla he luonnollisesti ovat kaukalossa.

"Jos joku ajattelee, että Minnesotan olisi pitänyt laittaa Koivu lihoiksi ja hankkia parempi tilalle, yksi täsmentävä kysymys: mistä ajattelit löytää paremman?"

Koivun arvioitu sijoitus ei ole sattumaa. Kuten edellä oli puhe, NHL:ään liittyy keskimäärin yksi eliittiluokan sentteri tai eliittiryhmän haastava sentteri vuodessa. Koivu kuuluu kiistatta jälkimmäiseen ryhmään; siis siihen, joka johtaa joukkueensa vuodesta toiseen voittavaan rekordiin, mutta ei – ainakaan vielä – ihan Stanley Cup -tasolle. Käytännössä poikkeuksetta se yksi päätyy varaustilaisuuden kautta häntäpään joukkueeseen.

Joten jos joku ajattelee, että Minnesotan olisi pitänyt laittaa Koivu lihoiksi ja hankkia parempi tilalle, yksi täsmentävä kysymys: mistä ajattelit löytää paremman?

Niinpä.

Jos lähtee vaihtamisen takia vaihtamaan, se on toivotaan, toivotaan -leikkiä, joka harvoin johtaa positiiviseen tulokseen. Siksi Minnesotalla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tehdä jatkosopimus Koivun kanssa. Kaikki muu olisi ollut tyhmää haihattelua!