Palomäen NHL-kolumni: Ulos bunkkerista, suomalainen jääkiekkoväki – väsyneet mielikuvat NHL:stä eivät vastaa todellisuutta

Taylor Hall.
Taylor Hall on ollut huomion keskipiste ottelusarjassa Tampa Bay Lightningin ja New Jersey Devilsin välillä. Päällystakkina Brayden Point. Kuva: Roy K. Miller / All Over Press

Kuinka monta kertaa olet kuullut sanonnan, jonka mukaan SM-liiga on maailman taktisin jääkiekkosarja? Todennäköisesti niin monta kertaa, että siitä on muodostunut jo fakta mielessäsi.

Entä kuinka monta kertaa olet kuullut Suomessa puhuttavan siitä, kuinka taktisesti köyhä sarja NHL on? Todennäköisesti niin monta kertaa, että siitä on muodostunut jo fakta mielessäsi.

On aina vaarallista yleistää, mutta Suomessa kuulee tasaisin väliajoin – etenkin valmentajakunnalta – puheenvuoroja, joiden mukaan NHL:ssä pelataan taktisesti köyhää jääkiekkoa, jossa vain yksilöiden korkea taitotaso estää (silloin tällöin) jokailtaisen flipperin. Jos näin ajattelee, ajattelee taktisuutta hyvin kapea-alaisesti.

Toki NHL:n runkosarjassa pelataan läjäpäin taktisesti keskinkertaisia tai jopa heikkoja otteluita. Mutta missä sarjassa ei pelata?

Jo runkosarjassa, mutta varsinkin NHL:n pudotuspeleissä taktisuus on jatkuvasti ja jokaisessa vaihdossa vahvasti läsnä. Taktisuus vain kumpuaa erityyppisistä asioista kuin Suomessa. Yhtälöön vaikuttaa paitsi kaukalon koko myös pelaajien taitotaso.

Suomessahan taktiikka-ajattelu lähtee voimakkaasti siitä, että kompensoidaan puutteita pelaajien taitotasossa vahvalla viisikkopelillä. Pohjois-Amerikassa ajatus lähtee enemmänkin korkean yksilötason elementin maksimoimisesta taktisin asein.

Karkeasti voisi jakaa niin, että toisaalla ajatellaan viisikon tekevän jokaisesta yksilöstä paremman. Toisaalla ajatellaan, että jokainen yksilö tekee viisikosta paremman.

Toisaalta, Suomessa ajattelu tähtää voittopuolisesti niin sanotusti oman pelin maksimointiin – ja nimenomaan viisikkotasolla. Pohjois-Amerikassa taktiset lähtökohdat liittyvät taas voittopuolisesti vastustajan vahvuuksien torpedointiin.

Tämä ajattelu näkyy joka ikisessä pudotuspelisarjassa. Aivan erityisesti se näkyy Tampa Bay Lightningin ja New Jersey Devilsin välisessä ottelusarjassa.

***

Kun Lightning valmistautui ottelusarjaan Devilsiä vastaan, ei tarvinnut olla kummoinen jääkiekkoymmärrys osoittaakseen prioriteetin numero yksi. 93 tehopistettä runkosarjassa mättänyt Taylor Hall voitti Devilsin sisäisen pistepörssin huimalla 41 tehopisteen erolla Nico Hischieriin, vaikka pelasi kuusi ottelua sveitsiläissentteriä vähemmän.

Taylor Hall.
Taylor Hall on ylivoimaisesti Devilsin vaarallisin yksilö. Ja Tampa Bay Lightning tietää tämän. Kuva: NHL

Jos ottaa vertailun lähimpään joukkuekaveriin, joka ei pelannut Hallin kanssa samassa ketjussa tai ylivoimaviisikossa (ja joka ei täten hyötynyt välittömästi Hallin vaikutuksesta), eroa Jesper Brattiin tuli tyrmäävät 58 pistettä. Päivänselvä lähtökohta Lightningille oli se, että jos Hall saadaan tuhottua, voitto on lähes satavarma.

Kotiotteluissaan Lightningilla oli peluutusetu, jota se käytti härskisti hyväkseen. Kahteen ensimmäiseen otteluun Bolts-luotsi Jon Cooper rakensi monivivahteisen pelisuunnitelman yksinomaan Hallin vahvuuksien tuhoamiseksi.

Kun Hall hyppäsi jäälle, Lightningilta hyppäsi aina samaan aikaan Brayden Pointin ketju. Point on nuoresta iästään huolimatta loistava kahden suunnan sentteri, josta on kasvamassa Aleksander Barkoville kova kilpailija 2020-luvun Selke Trophy -kisoihin.

Point oli kuitenkin vasta alkua. Myös ketjun laitahyökkääjät – Ondřej Palát ja Tyler Johnson – osaavat pelata vahvasti kahteen suuntaan. Johnson on vieläpä kaiken lisäksi lähtökohtaisesti keskushyökkääjä, joten Cooper lähestyi Hallia kahden sentterin taktiikalla. Syykin on selvä: Hall sahaa vasenta laitaa, joten sentteri ei välttämättä yksin riitä. Tarvitaan toinen kahden suunnan sentteri oikealle laidalle.

Ja tämäkin oli vasta alkua. Vielä tarkempi Cooper valmennusjohtoineen oli puolustajien peluutuksesta. Aina, kun Hall oli jäällä, Lightningin oikeana pakkina hääri NHL:n shutdown-puolustajien eliittiin lukeutuva Anton Strålman. Ei Dan Girardi, eikä varsinkaan tulokaspuolustaja Mihail Sergatšjov, vaan aina Strålman.

Edelleen oli teoreettisesti mahdollista, että Hall läpäisee Pointin, Johnson ja Strålmanin. Varmimmaksi vakuudeksi Tampa heitti vielä Strålmanin pakkipariksi aina joko Victor Hedmanin tai Ryan McDonaghin. Jos kaikki muut muurit olivat murtuneet, Hallilla olisi edessään vielä yksi NHL:n eliittiluokan turvaverkko.

***

Vastustajan ykköstähden pimentämisessä ensisijainen keino on tietysti kiekon pitäminen omalla joukkueella. Tämä onnistui hienosti Pointin ketjulta, ja jo ensimmäisen ottelun avauserässä Hallille oli merkitty kaksi miinusmerkintää.

Brayden Point.
Brayden Pointin johtama ketju teki mahtavaa työtä Taylor Hallin eliminoimisessa Tampan kotiotteluissa. Kuva: NHL

Jos Devils kiekon sai, Lightning piti huolen, että koko ajan vähintään yksi pelaaja – useimmiten Johnson tai kenttäasemasta riippuen Strålman – oli jatkuvasti Hallin iholla ottamassa tilan ja ajan pois. Termi päällystakki on monistakin lajeista tuttu.

Devils yritti tietenkin kiertää peluutusta heittelemällä Hallia ketjusta toiseen. Usein peluutus menee nimenomaan sentterin mukaan, mutta tässä tapauksessa Pointin shutdown-yksikkö seurasi Hallia. Jos hän pelasi Nico Hischierin laidalla, sitten pelattiin Hischieriä vastaan. Jos Hall oli Pavel Zachan laidalla, sitten pelattiin Zachaa vastaan.

Yksi työtapaturma avausottelussa sattui, kun Palát syötti kiekon omalla alueella suoraan Hallin lapaan. Muuten Hall jäi kuitenkin pimentoon kahdessa ensimmäisessä ottelussa. Sanomattakin on selvää, että Lightning voitti molemmat ottelut.

Jos joku mietti, oliko Tampan peluutusratkaisu hätävarjelun liioittelua, vastaus saatiin kolmannessa ottelussa Newarkissa. Peluutusetu siirtyi Devilsin päävalmentajalle John Hynesille, ja hups – Hall mätti tehot 1+2, kun Devils otti sarjan avausvoittonsa maalein 5-2 (kaksi viimeistä tulivat tyhjiin).

Molemmat maalinsa ketjusta toiseen vaeltanut Hall järjesti Brian Boylen rinnalla. Ensimmäisen Hall teki itse Anthony Cirellin ketjua vastaan ja toisen hän syötti Stefan Noesenille Steven Stamkosin ketjua vastaan. Ei paljon näkynyt Brayden Pointia kaukalossa samaan aikaan. Ja Strålmaniakin harvemmin.

Nyt Devils on jälleen ottelusarjassa täysin mukana. Kahden ottelun jälkeen jo varmalta jatkajalta näyttänyt Lightning joutuu pohtimaan tiukasti ottelusuunnitelmaa neljänteen otteluun ennen kuin sarja palaa Floridan osavaltioon.

***

Totta kai Suomessakin osataan hyödyntää peluutusta, mutta enemmän kyse on yksittäisistä tilanteista – oman päädyn aloituksista tai vastustajan väsyneen viisikon hyödyntämistä pitkän kiekon jälkeen. NHL-tyylisiä ottelusuunnitelmia yksittäisen pelaajan tai ketjun tuhoamiseksi näkee harvemmin. NHL:ssä niitä nähdään lähes jokaisessa ottelusarjassa; Lightning-Devils on ollut pudotuspeleissä vain jäävuoren huippu.

Anton Strålman.
Anton Strålman kuuluu NHL:n parhaisiin shutdown-puolustajiin. Kuva: NHL

Suomessa taktisuus ymmärretään kapea-alaisemmin. Esimerkiksi yksityiskohtainen peluutussuunnitelma nähdään herkästi omaa peliä sekoittavana tekijänä, mitä se toki voi pahimmillaan ollakin.

Suomessa taktisuus tarkoittaa usein tarkkaan raamitettua viisikkopelisuunnitelmaa. Määritellään millilleen, missä kolmas hyökkääjä seisoo 1–4-trapissa tai koska keskushyökkääjä tekee ennalta sovitun lenkin omalle alueelle viivelähdössä. Pelaajille pyritään antamaan pelitavallista selkänojaa, mutta samalla päädytään lähelle pelaajan kahlitsemista.

Suomessa on perinteenä, että jos hyökkäys on alivoimainen, peliä käännetään takaisin omiin ja kerätään koko viisikko kasaan. Haetaan alueellista ylivoimaa jopa itseisarvoisesti.

Mikään edellä mainitusta ei sinänsä ole väärin. On päivänselvää, että varsinkin vajavaisella pelaajamateriaalilla täytyy tehdä kaikki taktiset manööverit punttien tasoittamiseksi. Ongelma tulee siinä vaiheessa, kun oma ajattelu rajoittuu yhteen totuuteen.

Suomessa on vallalla ajattelu, jonka mukaan kaikki muu, kuin edellä mainittu, on lähes automaattisesti typerää pelaamista. Jos miettii, mikä on Suomessa valtavirtaa, Leijonien viime vuosien pelaaminen sekä SM-liigan viimeisimpien kausien menestyjät – Tappara etunenässä – edustavat sitä parhaimmillaan.

Jos pakottaa vastustajan pois maalin takaa, se on aina automaattisesti tyhmää, vaikka sillä liikkeellä pakotettaisiin vastustaja vaikeaan syöttöön myöhemmin. Tai jos etenee metrinkin hyökkäyssuuntaan alivoimaisena, ei ymmärrä pelin lainalaisuuksista mitään. Näin niin kuin kärjistetysti.

Hyökätessäkin oleellisinta on miettiä kenttätasapainoa. Kun kiekko on laidalla, ja yksi mies ajaa keskikaistalta kohti maalia, kuvitellaan, että nyt luodaan tosissaan maalipaikkaa. Viisikon kolme muuta jäsentä ovat kuitenkin jo toinen terä kohti omaa maalia, jotta mitään ei vain sattuisi.

Edelleen – mikään tuosta ei ole väärin. Se on kuitenkin vain yksi tapa ajatella peliä. Jos NHL-jääkiekko tuomitaan tätä viitekehystä vasten taktisesti köyhäksi vain sen takia, että se poikkeaa omista ajatuksista, ollaan aika syvällä omassa bunkkerissa.

***

Suurin filosofinen ero Suomessa vallalla olevan peliajattelun ja NHL-jääkiekon valtavirran kanssa tulee hyökkäämisestä. Suomessa sahataan omia kaistoja, ja kiekkoa lyödään päätyyn usein silloin, kun alueellista ylivoimaa ei keskialueella pystytä luomaan. Koko ajan johtoajatus on se, että jos peli kääntyy omiin, on riittävän monta pelaajaa jo valmiiksi pelin alla.

NHL:ssä yksilöllä on paljon suurempi valta ja vastuu. Alivoimaisenakin saa hyökätä, mutta yhdestä asiasta on joka käänteessä pidettävä huoli: keskialueella kiekkoa ei saa menettää. Yksilön on pystyttävä reagoimaan pelin sisällä niin, että riskikertoimet pysyvät hallussa.

Kiekollisen pelaajan toimintaedellytykset ovat kuitenkin riippuvaisia viisikon muista jäsenistä. Jos katsoo esimerkiksi, miten Tampa Bay Lightningin suorahyökkäyspelaaminen toimii, sen pelinopeus on täysin riippuvaista kiekottomien pelaajien tuesta. Jos tukea tulee, keskialue ylittyy vauhdilla pelaamalla. Jos ei, kiekkoa lyödään usein riskittömämmin päätyyn.

Roman Josi.
Roman Josi kuuluu Nashville Predatorsin liikkuvaan pakkikalustoon, joka tukee hanakasti hyökkäyksiä. Kuva: NHL

Pelaamisessa on niin sanotusti väljät raamit, joiden sisällä saa soveltaa. Joskus kiekollisen täytyy ostaa aikaa, jotta kanssapelaajat pystyvät kovalla jalkatyöllä pumppaamaan viisikon tiiviiksi. Joskus viisikko voi olla jo lähtötilanteessa niin tiivis, että mukana on kaksi tai kolmekin kaistaa. Parhaiten hyökkäävät joukkueet – kuten Tampa ja Nashville Predators – ovat hyvin lähellä pelipaikattomuutta tässä mielessä.

Hyökkäyksen päättämisessä on aina vahva rakenne, joka tähtää vain ja yksinomaan maalintekoon. Sen takia kiekollisen vastuu on niin suuri. Jos tässä tilanteessa rähmää kiekon, omiin tulee kerran kerrasta ylivoimahyökkäys.

Ajattelu ei kuitenkaan lähde riskien välttämisestä, koska luotto pelaajien taitotasoon on niin kova. Jos kiekkoja alkaa jäädä matkalle, tilalle nostetaan nopeasti uusi yrittäjä. Riskikertoimia täytyy osata säädellä.

Välillä reagointipelaamisen osuus on niin suuri ja yksilön vastuu kiekosta huolehtimisesta niin suuri, että on helppo erehtyä luulemaan pelaamista luomupelaamiseksi. Siitä ei kuitenkaan (yleensä) ole kyse, vaan viisikon tuki kumpuaa nimenomaan kiekottomien työmäärästä. Jos se jää vajaaksi, jälki ei ole kaunista – kuten vaikkapa Winnipeg Jetsillä kolmannessa ottelussa Minnesota Wildia vastaan.

***

Mitä tulee viisikkopelaamisen rakenteeseen, raami on toisissa pelitilanteissa myös tiukempi. Ohjauspelimalleja on useita joukkuetta kohden – ja myös sitä Suomessa harvoin NHL-kiekkoon yhdistettävää keskialueen trapia nähdään eri muodostelmissa useasti.

Vastustajan ohjauspeliä myös tutkitaan tarkasti, ja tehdään materiaalin perusteella malleja avauspelaamiseen. Esimerkiksi Devilsin pelaamisessa Lightningia vastaan toisteista on ollut keskustan välttely, koska sentteriosastolla Tampa on selvästi vahvempi.

Yksi osa-alue, jolla NHL-evoluutio kulkee kovaa vauhtia eteenpäin, on hyökkäysalueen hyökkäyspelaaminen. Esimerkkinä jälleen Tampa tai vaikkapa Boston Bruins ovat mestarillisia väsyttämään vastustajan alakolmiota ja hakemaan oikea-aikaisesti hetkellisiä ylivoimia maalin eteen. Jälleen kiekottomien liike on avainasemassa.

Suomessa elää edelleen sitkeänä näkemys siitä, että Suomessa pelataan taktisesti ylivertaista jääkiekkoa varsinkin NHL:ään nähden. Suomessa pelataan varmasti tarkemmin raamitettua jääkiekkoa, mutta se ei sinänsä ole synonyymi taktisuudelle.

Leimallista on myös yksityiskohtiin panostaminen. Jo aiemmin esille nostettu peluutus on siitä hyvä esimerkki. Toinen ovat aloitukset, joihin luodaan hyvinkin spesifejä pelikutsuja joka puolelle kaukaloa – sekä aloitusvoiton että -tappion varalle.

Suomessa elää edelleen sitkeänä näkemys siitä, että Suomessa pelataan taktisesti ylivertaista jääkiekkoa varsinkin NHL:ään nähden. Suomessa pelataan varmasti tarkemmin raamitettua jääkiekkoa, mutta se ei sinänsä ole synonyymi taktisuudelle.

Ja sitä paitsi – Suomessa on ihannoitu Kanadan viisikkopelaamista viime vuosien kansainvälisissä turnauksissa. Sitä Kanadan pelaamista ei ole jalostettu yhtään missään muualla kuin kanadalaisten NHL-valmentajien pään sisällä.

Ero siinä, tekeekö viisikko viidestä yksilöstä paremman vai viisi yksilöä viisikosta paremman, on lähinnä filosofinen. Kunhan suunta on kaikille samanaikaisesti selvä.