Palomäen NHL-kolumni: Suomalaisesta NHL-supertähdestä leivotaan elävää legendaa – ”Kaikkien aikojen mahdollisuus!”

Kun katsoo modernin NHL-historian Stanley Cup -mestarijoukkueita, yhteisiä nimittäjiä on helppo löytää. Paras tae mestaruudelle on ollut vahvan sentteriosaston kasaaminen. Kun mennään 1990-luvun puolenvälin jälkeiseen aikaan, lähes kaikilta mestareilta löytyy jäätävän kova sentterikaksikko.

Ennen työsulkukautta 2004-2005: Joe Sakic ja Peter Forsberg, Colorado Avalanche 1996 ja 2001. Steve Yzerman ja Igor Larionov (ja Sergei Fedorov), Detroit Red Wings 1997, 1998 ja 2002. Mike Modano ja Joe Nieuwendyk, Dallas Stars 1999. Vincent Lecavalier ja Brad Richards, Tampa Bay Lightning 2004.

Sidney Crosby.
Sidney Crosby on ollut jo kolmen Stanley Cupin takuumies Pittsburgh Penguinsille. Kuva: NHL

Työsulkukauden 2004-2005 jälkeen: Eric Staal ja Rod Brind’Amour, Carolina Hurricanes 2006. Henrik Zetterberg ja Pavel Datsjuk, Detroit Red Wings 2008. Sidney Crosby ja Jevgeni Malkin, Pittsburgh Penguins 2009, 2016 ja 2017. Patrice Bergeron ja David Krejci, Boston Bruins 2011. Anže Kopitar ja Jeff Carter, Los Angeles Kings 2012 ja 2014.

Entä ne muut sitten? New Jersey Devils voitti mestaruudet 1995, 1999 ja 2003 tätä taustaa vasten varsin kevyellä (joskin kahteen suuntaan erinomaisella) sentteriosastolla, mutta heillä oli NHL:n ylivoimaisesti paras pakisto Scott Niedermayerin, Scott Stevensin ja kahden jälkimmäisen osalta myös Brian Rafalskin muodossa.

Kevään 2007 Anaheim Ducksilla oli lähes kaksi eliittisentteriä (Andy McDonald ja Ryan Getzlaf), mutta suurin syy löytyi myös Ducksilla pakiston kolmipäisestä hirviöstä (Scott Niedermayer, Chris Pronger ja uransa parhaita vuosia pelannut Francois Beauchemin).

2010-luvulla kolme mestaruutta voittaneelta Chicago Blackhawksilta löytyi vain yksi eliittisentteri, Jonathan Toews. Myös Blackhawksin kohdalla pakiston laatu on ollut selittävä tekijä Toewsin ohella, sillä parhaimmillaan Duncan Keithilla, Brent Seabrookilla ja Niklas Hjalmarssonilla on ollut kaiken lisäksi vielä Brian Campbellin, Johnny Oduyan ja Nick Leddyn kaltaisia sivuosan esittäjiä.

Kaikista paras tilanne onkin ollut se, jos löytyy sekä timanttinen pakisto että maailmanluokan sentteriosasto. Esimerkkeinä käyvät vaikkapa 2001 Avalanche (pakkeina Rob Blake, Ray Bourque ja Adam Foote) sekä lähempää nykyhetkeä 2008 Red Wings (pakkeina Nicklas Lidström, Niklas Kronwall ja Brian Rafalski).

Eli: jos haluat voittaa mestaruuden, etsi pari maailmanluokan sentteriä. Jos se ei onnistu, kasaa NHL:n paras pakisto. Jos haluat varmistaa todennäköisyytesi, hanki koko paketti. Silloin alkaa olla vähän kärjistettynä jo melkein sama, ketä löytyy tolppien välistä tai laitahyökkääjäosastolta.

A miksi tämä historian tunti tähän väliin? Koska Nashville Predators alkaa olla niin lähellä ihannetta, kuin palkkakattoajan NHL:ssä on mahdollista päästä.

***

Predatorsin GM David Poile on painanut liipaisimesta usein viime vuosina. Viimeksi näin kävi 5. marraskuuta, kun Predators oli mukana kolmen joukkueen pelaajakaupassa, joka toi Kyle Turrisin Ottawasta Nashvilleen. Vaihdossa Nashville ei luopunut mistään merkittävästä nykyhetkessä.

Kyle Turris.
Kyle Turrisin saapumisen jälkeen Nashville Predators on ollut lähes voittamaton. Kuva: NHL

Turris teki ensiesiintymisensä Predators-nutussa seuraavana viikonloppuna Stanley Cup -finaaliuusinnassa Pittsburgh Penguinsia vastaan. Turris on henkilökohtaisellakin tasolla aloittanut loistavasti Nashvillessä (13 ottelussa 3+9=12/+3), mutta vielä merkittävämpää on tämä numerosarja: 10-2-1.

Sen jälkeen, kun Turris debytoi Predators-paidassa, Nashville on hävinnyt vain kaksi peliä varsinaisella peliajalla. Voittokulku alkoi itse asiassa jo vähän ennen Turrisin saapumista, sillä tappioiden määrä on sama viimeisimmissä 16 ottelussa.

Kyse ei tietenkään ole sattumasta. Turrisin myötä joukkueen kolmen ensimmäisen ketjun keskushyökkääjät ovat olleet paria poikkeusottelua lukuun ottamatta Ryan Johansen, Kyle Turris ja Nick Bonino. Johansen ja Turris eivät ehkä ihan pärjää vertailussa Sidney Crosbylle ja Jevgeni Malkinille, mutta sentterisyvyyttä arvioitaessa Predators alkaa olla jo NHL:n paras.

NHL:n pelillinen ja ennen kaikkea fyysinen vaatimustaso on noussut niin kovaksi, että kaksi eliittisentteriä ei tahdo enää oikein riittää, jos sen jälkeen taso laskee dramaattisesti. Sekään ei nimittäin ollut sattumaa, että Crosbyn ja Malkinin Penguins palasi seitsemän vuoden tauon jälkeen mestariksi juuri sillä kaudella, kun Nick Bonino saapui seuran kolmossentteriksi. Eikä sekään, että syksy on ollut Pittsburghille hankala Boninon lähdettyä.

Predators oli jo viime kaudella Stanley Cup -finaalissa, vaikka siltä puuttuivat Turris ja Bonino. Predators otti myös kaksi voittoa finaalisarjassa, vaikka Johansen oli sivussa, ja korvaajat kaivettiin farmista. Toki viime kevään jälkeen Mike Fisher on lopettanut, mutta kumpikin tulijoista on kohennus Fisheriin nähden.

Viime kaudella Nashville teki temppunsa pitkälti uskomattoman puolustuskalustonsa avulla. P.K. Subban, Roman Josi, Mattias Ekholm ja Ryan Ellis pelasivat keväällä niin uskomattomalla tasolla, että minkään muun joukkueen pakiston top-4 ei päässyt lähellekään Predatorsin suoritustasoa.

Ellis on ollut koko alkukauden sivussa, mutta silti Predators on pelannut läntisen konferenssin kärkivauhtia syksyn. Ellis on hiljalleen palaamassa kaukaloon, joten Predatorsista tulee taas pykälän verran parempi joukkue.

Nashville Predatorsilla alkaa olla kasassa sellainen yhdistelmä, joita nähdään NHL-kaukaloissa kerran kymmenessä vuodessa: NHL:n eliittitason porukka sekä keskikaistalla että pakistossa.

Yritän tässä sanoa, että Nashville Predatorsilla alkaa olla kasassa sellainen yhdistelmä, joita nähdään NHL-kaukaloissa ehkä kerran kymmenessä vuodessa: NHL:n eliittitason porukka sekä keskikaistalla että pakistossa.

Nashvillen hyökkäyspelaamisessa toistuu usein avauskuvio pakki-pakki-sentteri-laita. Kun pakisto ja keskushyökkääjät ovat näin laadukkaita, peli rullaa kovassakin vauhdissa jouhevasti.

Predators pystyy murtamaan vastustajan linjoja ja sitä kautta luomaan jo suorahyökkäyspelaamisella laadukkaita maalipaikkoja – vieläpä niin suoritusvarmasti, että hyötysuhde pysyy selkeästi positiivisena. Pakit ja sentteri muodostavat myös luonnollisesti tärkeimmän kolmikon puolustussuuntaan pelattaessa.

***

Eikä tässä vielä kaikki. Myös Predatorsin laituriosastolla on rutkasti historiaa keskushyökkääjänä pelaamisesta muun muassa Craig Smithin, Filip Forsbergin, Calle Järnkrokin, Colton Sissonsin ja Miikka Salomäen muodossa.

Käytännössä jokaisessa ketjussa on siis ainakin kaksi sentteriä. Se antaa hyvät edellytykset päävalmentaja Peter Lavioletten tavoittelemalle pelipaikattomuutta lähentelevälle pelitavalle.

Laitahyökkääjäosastolta ei löydy valtavaa määrää virtuositeettia, mutta luistelunopeutta ja -kestävyyttä on sitäkin enemmän. Kun Predatorsin hyökkääjät saavat kiekkoa vauhtiin, nopeat suorat hyökkäykset ovat erittäin vaarallisia, koska muu viisikko pumppaa välit tehokkaasti kiinni.

Hyökkäyspelaamisessa hyödynnetään kaukalon leveyttä ja syvyyttä, ja rakenne jatkopeleille on vahva. Sanalla sanoen Nashvillen hyökkäyspelaaminen on tuottavaa riippumatta siitä, miten vastustaja pelaa kiekottomana. Suuri syy on juuri siinä, että laitureita pystytään ruokkimaan – kiitos äärimmäisen laadukkaan pakiston ja sentteriosaston.

Predatorsin rohkea pelitapa on toki myös riskialtis, ja se vaatii korkean suoritusvarmuuden. Varsinkin lokakuussa Nashvillelle sattui ohipelejä, joissa se suorastaan lahjoitti vastustajalle voittoon vaaditut paikat. Edelleen pelien sisällä sattuu heikompia jaksoja, mutta kuten viime aikojen voittosaldo osoittaa, ne ovat yhä harvemmassa.

Viime kaudella Predatorsia riivasivat samanlaiset ongelmat vielä isommin. Sen takia playoff-paikka varmistui vasta viime tingassa, mutta kevään pudotuspelien alettua Predators pystyi tekemään ison rytminmuutoksen. Todennäköisesti samoin käy huhtikuussa 2018, joten tähän asti on nähty vasta välähdyksiä tulevasta.

Pekka Rinne.
Pekka Rinteellä on loistava mahdollisuus kruunata uransa Stanley Cupiin keväällä. Kuva: NHL

Kaiken lukkona on tietysti suomalainen maalivahtikaksikko, josta Pekka Rinne kantaa päävastuuta. Kuten Predatorsin edellinen ottelu Dallas Starsia vastaan osoitti, myös Juuse Saros on koko ajan valmiimpi kantamaan vastuuta tolppien välissä.

35-vuotias Rinne alkaa olla jo nyt Suomen kaikkien aikojen paras jääkiekkomaalivahti. Stanley Cup keväällä 2018 sinetöisi Kempeleen Kiekko-Kettujen kasvatin aseman kaikkien muiden yläpuolella lopullisesti. Samalla hän tekisi itsestään elävän legendan Nashvillessä.

Tässä on tarinan makua. Pekka Rinteellä on tällä kaudella kaikkien aikojen mahdollisuus.