Palomäen NHL-kolumni: Suomalainen NHL-legenda toimi prototyyppinä – nykyään NHL:n ylivoimainen puolustajatehdas sylkee tähtiä vastustajillekin!

Kimmo Timonen.
Kimmo Timonen toimi suunnanäyttäjänä Nashville Predatorsin puolustajavallankumouksessa. Kuva: Christopher Berkey / All Over Press

Colorado Avalanche on yksi tämän NHL-kauden tarinoista. Paljon on Kiekkoareenassakin ehditty puhua muun muassa Nathan MacKinnonista ja Mikko Rantasesta, kuten myös seuran maalivahtipelin kertaheitolla kuntoon laittaneesta Jussi Parkkilasta.

Harva enää muistaa, että syksyllä arvuuteltiin, saalistaako Avalanche edes viime kauden 48 pistettään tällä kaudella. Syksyllä tilanne näytti murheelliselta, eikä vähiten siksi, että jo pitkään pelaajakauppaa pyytänyt Matt Duchene oli yhä tyytymättömänä seuran palkkalistoilla.

Marraskuun alussa Avalanchen GM Joe Sakic onnistui vihdoin kauppaamaan Duchenen. Vaihdossa tuli sekä Ottawasta että Nashvillestä läjä palasia, mutta vielä sillä hetkellä ei tiedetty, kuinka paljon ne sisälsivät laatua. Suurimmasta osasta ei tiedä vieläkään.

Jo tässä vaiheessa on kuitenkin varmaa, että Sakicille ei jäänyt pelkkää savea käteen. Jo pelkästään se fakta, että 19-vuotias Samuel Girard on ottanut paikkansa Avalanchen pakiston kiekollisena johtajana, oikeuttaa Duchene-kaupan.

Sakic voi suurella mielenkiinnolla odottaa, mitä Shane Bowers, Vladislav Kamenev, Senatorsin ensimmäisen ja kolmannen kierroksen varausvuorot sekä Nashvillen toisen kierroksen varausvuoro tuovat pöytään. Jo pelkästään Girardin nopean kehittymisen kautta hän on kuivilla.

Girardilla, jonka täyskaima voitti PyeongChangissa kaukalopikaluistelun olympiakultaa 1000 metrillä, on kokoa vain 178 senttiä, mutta se ei paljon menoa ole jarruttanut. Huikea luistelutaito yhdistettynä kykyyn käsitellä kiekkoa, antaa murtavia syöttöjä ja tukea hyökkäyksiä on tuonut runsaasti lisäarvoa Avalanchen pelaamiseen.

Kun vyöllä on vasta karvan yli 60 NHL-ottelua, riskikertoimilla pelaamisen kanssa on vielä opeteltavaa. Siitä huolimatta Girard pystyy jo nyt pelaamaan likimain plusmerkkistä jääkiekkoa NHL-lainalaisuuksilla.

Eikä se mikään ihme ole. Girardista päästään nimittäin varsinaiseen kolumnin aiheeseen. Nashville Predatorsin puolustajatehtaaseen, joka sylkee ulos talenttia sellaisella vauhdilla, että GM David Poilella on varaa hapettaa muidenkin NHL-organisaatioiden pakistoja.

***

Kuvitelkaa puolustus, jonka muodostavat Seth Jones, Shea Weber, Ryan Suter, Dan Hamhuis, Samuel Girard ja vaikkapa Cody Franson. Jos tarvitaan täydennystä, Zürichistä voi pyytää vielä viime kauteen 627 NHL-ottelun mittaisen NHL-uransa ainakin tässä vaiheessa lopettaneen Kevin Kleinin.

Samuel Girard.
Samuel Girard on pelannut vahvaa tulokaskautta Coloradossa. Kuva: NHL

Puhuttaisiin luultavasti NHL:n tämän hetken kovimmasta puolustuskalustosta. Jones on Columbus Blue Jacketsin kiistaton ykköspuolustaja, Suter puolestaan Minnesota Wildin. Weber olisi samassa ruudussa Montréal Canadiensissa, jos ei olisi seurannut lähes koko kautta sairastuvalta. Girard ja Dallas Starsissa luutiva Hamhuis ovat myös kovan luokan NHL-puolustajia.

Mikä edellä mainittuja puolustajia yhdistää? Kaikki ovat Nashville Predatorsin NHL-varauksia, jotka Predators on päästänyt riveistään pois 2000-luvun aikana.

Weber, Suter ja Jones ovat niin sanottuja franchise-puolustajia. Lisäksi Hamhuis oli voittamassa Kanadan paidassa olympiakultaa 2014, mikä kertoo omaa kieltään siitä, millaisesta puolustajasta on parhaimmillaan puhuttu.

Puhutaan siis käytännössä neljästä franchise-tason puolustajasta sekä Girardista, jolla on kaikki edellytykset kasvaa sellaiseksi tulevaisuudessa. Minkään logiikan mukaan yhdelläkään NHL-joukkueella ei pitäisi olla varaa päästää tuollaista talenttikertymää pois omista riveistään ilman, että pakistossa on kauheita reikiä.

Tai no, onhan se tietysti mahdollista, jos pelaajakaupoilla on saatu saman tason vastineita. Mutta kun ei! Toki P.K. Subban tuli Montréalista vaihdossa Shea Weberiin, mutta muuten Predators ei ole saanut vaihdossa ainuttakaan puolustajaa.

Ja mikä onkaan tilanne? Ainoa pakisto koko NHL:ssä, joka pystyisi haastamaan Predatorsin pois kauppaamista puolustajista kasatun hypoteettisen puolustuskuusikon, on nimenomaan Nashville Predatorsin nykyinen pakisto.

Subban, Roman Josi, Mattias Ekholm ja Ryan Ellis muodostavat NHL:n vahvimman top-nelosen. Sen jälkeen taso sentään vähän putoaa, mutta Aleksei Jemelinin, Yannick Weberin, Matt Irwinin tai Anthony Bitetton ei tarvitsekaan ihan älyttömästi ottelua kohti pelata tuollaisen nelikon takana.

***

Miten ihmeessä Predators temppunsa tekee? Miten on mahdollista, että se on varannut reiluun 15 vuoteen vähintään kahdeksan franchise-tason puolustajaa?

Eikä kyse todellakaan ole siitä, että Predators olisi päässyt varaamaan Sidney Crosby -tason itsestäänselvyyksiä aikaisilla varausnumeroilla. Ylipäätään ykköskierroksella näistä puolustajista on varattu vain Hamhuis, Suter, Ellis ja Jones, joista Jones (numero neljä kesällä 2013) ja Suter (numero seitsemän kesällä 2003) ovat ainoat kymmenen ensimmäisen joukossa varatut pelaajat.

Mattias Ekholm.
Mattias Ekholmin Nashville Predators löysi neljännellä varauskierroksella. Kuva: NHL

Weberin varausnumero oli aikanaan kesällä 2003 49. Josi huudettiin vuonna 2008 38:ntena pelaajana. Ekholmin vuoro koitti kesällä 2009 numerolla 102. Girardkin oli vasta toisen kierroksen varaus (#47) kesällä 2016.

Tämän selittää tietysti kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että GM:n pallilla eniten voittoja NHL-historiassa kirjauttanut Poile on osannut ympäröidä itsensä osaavilla ihmisillä. Pelaajatarkkailussa ei ole tullut monta hutia vuosien saatossa.

Toinen – vähintään yhtä tärkeä – ulottuvuus on varauksien jalostaminen. Jones tuli aikanaan suoraan junioriliigoista NHL:ään, mutta muuten kaikki edellä mainitut pelaajat ovat marinoituneet Predatorsin Milwaukeessa sijaitsevan AHL-myllyn kautta. Suter, Weber, Josi – aivan kaikki.

Poilella ei ole tapana laskea sen varaan, että nuori puolustaja on heti valmis varauksen jälkeen. Hän luottaa siihen, että hänen organisaatiossaan on tietotaitoa viedä pelaajaa kärsivällisesti eteenpäin – ja nimenomaan organisaation haluamaan suuntaan.

Predators liittyi NHL:ään syksyllä 1998. Poilella on esittää 20 vuoden todisteet siitä, että valittu toimintatapa toimii.

***

Varma merkki järjestelmän toimimisesta on se, että pelaajat muistuttavat toisiaan. Toki esimerkiksi Shea Weber on erityyppinen pelaaja kuin Ryan Ellis, mutta kyllä he samalle seinälle mahtuvat.

Ryan Ellis.
Ryan Ellis teki vaikutuksen etenkin viime kevään pudotuspeleissä. Kuva: NHL

Predators valitsi tiensä jo 1990-luvun lopulla. Aikakaudella, jolloin NHL-puolustajan kuva oli romuluisen ja huonosti liikkuvan Derian Hatcherin näköinen, Poile näki jo tulevaisuuteen.

Kuvaavaa oli se, että Poile antoi ensitöikseen mahdollisuuden Kimmo Timoselle. 178-senttiselle kuopiolaiselle oli Los Angeles Kingsissä sanottu, että sinusta ei koskaan tule NHL-puolustajaa, koska kokosi ei riitä.

Poile oli aikaansa edellä ja näki, että NHL-puolustaja on 2000-luvulla hyvin erinäköinen kuin 1990-luvulla. Poile katsoi kristallipalloonsa ja näki pienikokoisia puolustajia, jotka liikkuvat sulavasti ja ennen kaikkea liikuttavat kiekkoa jouhevasti. Koosta olisi yhä edelleen etua oman päädyn väännöissä, mutta välttämättömyys sadan kilon työkalu ei enää ole.

Sportsnetin Jeff Marek jakoi taannoin 31 Thoughts -podcastissa nerokkaan huomion tähän ilmiöön liittyen. Jos 20 vuotta sitten olisi laitettu vierekkäin 180- ja 200-senttinen jääkiekkoilija, lyhyempi olisi ollut sata kertaa sadasta maalivahti ja pidempi puolustaja. Tänä päivänä asetelma on keikahtanut päälaelleen (myös maalivahtien evoluutiossa Nashville Predators oli muuten etulinjassa Pekka Rinteen muodossa).

Timonen oli ikään kuin prototyyppi. Kun hänestä kehittyi nopealla aikataululla NHL:n tähdistöluokan puolustaja, viimeinenkin epäilys Poilen mielessä poistui, jos sellaista siellä edes oli. Sen jälkeen Predators on paitsi varannut puolustajia luisteluvoimaa ja kiekollista taitoa yli koon painottaen myös koulinut ja rohkaissut varaamiaan puolustajia siihen suuntaan.

Tulokset ovat kaikkien nähtävillä. Keväällä 2018 Nashville Predators on NHL:n suurin mestarisuosikki reilut pari viikkoa ennen runkosarjan päättymistä. Sillä on ollut varaa päästää kourallinen franchise-tason puolustajia poiskin, mutta silti sillä on NHL:n paras pakisto.

Nykyään Predators ei edes ole enää pelkästään pakistonsa varassa. Kun Jones saatiin vaihdettua Ryan Johanseniin ja Girard Kyle Turrisiin, nykyään Predatorsilla on jo vertailun kestävä sentteriosastokin. Se on myös etuna pakkien kasvatuksessa, että heistä saa yleensä vaihdossa kaikenlaista käyttökelpoista.

Ja jos joku miettii, vaaransiko Girardin pois päästäminen jatkuvuuden, ei vaarantanut. Järjestelmässä on vieläkin lupaavampi 19-vuotias puolustaja, tällä hetkellä Boston Universityssä pelaava Dante Fabbro.

Voitte arvata, meneekö Fabbro samaan muottiin nykyisten avainpuolustajien kanssa…