Palomäen NHL-kolumni: Minnesota Wild elää omassa NHL-kuplassaan – ”Mikko Koivu pitäisi kloonata”

Mikko Koivu.
Mikko Koivun merkitys Minnesota Wildille on tullut jälleen kerran hyvin selväksi tällä kaudella. Kuva: Nick Wosika / All Over Press

Minnesota Wildin NHL-kausi on noudatellut viime vuosilta tuttua kaavaa. Viime kausi oli tykkisyksyineen ja -sydäntalvineen poikkeus, mutta tällä kaudella Wild on jälleen palannut joukkueeksi, joka taistelee – todennäköisesti ihan viime metreille saakka – pudotuspelipaikastaan kiivaasti.

Tätä taustaa vasten Wildin lähihistoria on suorastaan upea. Kun puhutaan kiikun, kaakun -joukkueesta, viisi perättäistä pudotuspelipaikkaa – vieläpä kahden eri valmentajan alaisuudessa – on komea osoitus suoritusvarmuudesta. Hatuksi Wild on vieläpä edennyt kahdesti pudotuspelien toiselle kierrokselle, jossa matka on molemmilla kerroilla tyssännyt aikansa superjoukkueeseen, Chicago Blackhawksiin.

Kun arvioimme Minnesota Wildia, tämä on hyvä muistaa. Vaikka organisaatio on haihatellut Stanley Cupia, todellisuudessa Wild on pystynyt repimään koneestaan maksimit irti jo vuosikausia.

Tällä kaudella realiteetit ovat alkaneet iskeä kasvoille entistä selkeämmin. Wild on kärsinyt loukkaantumisista pitkin kautta, ja varsinkin ykkösmaalivahti Devan Dubnykin taannoinen sairausloma oli kova paikka joukkueelle. Silti Wild rimpuilee taas tiukasti pudotuspelipaikan syrjässä kiinni.

Miksi sama kaava sitten toistaa itseään vuodesta toiseen? Koska Minnesota Wildin seurajohto elää omassa kuplassaan.

***

Kun Wildin kausi on viime vuosina päättynyt, syyttävä sormi on usein osoittanut Mikko Koivun suuntaan. Ja tottahan se siinä mielessä on, että lähes poikkeuksetta varsinkin ottelusarjoissa huippuvuosiensa Chicago Blackhawksia vastaan Koivu on pelannut ketjunsa kanssa miinusmerkkistä jääkiekkoa. Kun ykkösketjusi häviää oman kamppailunsa, jatkoon meneminen ottelusarjoista on käytännössä mahdotonta.

Jonathan Toews.
Chicago Blackhawksin Jonathan Toews on ollut kryptoniittia Mikko Koivulle monena keväänä. Kuva: NHL

Kolikon toinen puoli kuitenkin unohtuu aina. Ilman Koivun merkittävää panosta Wild ei olisi monena vuonna edes pelannut pudotuspelijääkiekkoa. Koivun lisäksi vain ja ainoastaan Ryan Getzlaf, Jonathan Toews ja Sidney Crosby ovat pystyneet ykkössenttereinä johdattamaan joukkueensa pudotuspeleihin jokaisella kaudella tynkäkaudesta 2013 eteenpäin.

Toisin kuin edellä mainitun kolmikon, Koivun on pitänyt vuodesta toiseen repiä itsestään maksimit irti jo runkosarjassa ja viime kautta lukuun ottamatta etenkin kevätkaudella. Kun pudotuspelit ovat alkaneet, raskastekoinen Koivu ei ole ollut lähellekään tuoreimmillaan. Tätä taustaa vasten on täydellistä ymmärtämättömyyttä vierittää syytä Koivun niskaan.

Tällä kaudella Koivu on pelannut ensimmäistä kertaa 2010-luvulla miinusmerkkistä runkosarjaa plus/miinus-tilastossa (täpärästi). Sekin selittyy pitkälti sillä, että hänen oma pistetuotantonsa on tökkinyt. Puolustussuuntaan Koivu on edelleen ollut joukkueelleen totutun tukeva kivijalka, joka pelaa jatkuvasti vastustajan ykkösketjua vastaan uskottavasti.

Wildin ongelma ei missään nimessä ole Mikko Koivu. Ongelma on se, että jokaiseen ketjuun ei riitä mikkokoivuja. Tästä päästään kuplaan, jossa Wild-johto elää.

***

Wildilla ei ole koko playoff-putkensa aikana ollut joukkueessaan supertähtiä. Koivu on parhaimmillaan ollut tuottavuudeltaan supertähtien tasolla, ja esimerkiksi Mikael Granlundissa on monia supertähtien elementtejä. Yhtään sellaista pelaajaa Wildilla ei kuitenkaan ole, joka pystyy omalla hyökkäyspelaamisen panoksellaan kääntämään edes suhteellisen säännöllisesti otteluita joukkueelleen.

Zach Parise.
Zach Parisen ura on ollut vammojen takia alamäessä. Kuva: NHL

Kesällä 2012 mammuttisopimuksilla hankitut Zach Parise ja Ryan Suter ovat olleet lähimpänä tätä kategoriaa. Kesällä 2016 joukkueeseen liittynyt Eric Staal on ehkä joskus ollut supertähti, mutta ei enää. Staal on tällä hetkellä korkeintaan Koivun kaltainen luottopelaaja – ei kuitenkaan yhtä luotettava puolustussuuntaan, kuten vaikkapa Calgary Flamesin 2–0-maali viime yöltä osoittaa.

Kun supertähdet ovat puuttuneet, Wild on lähtenyt rakentamaan omaa ihannettaan. Jo vuosikausia Wild on rakennettu joukkueeksi, jonka pelaaminen perustuu neljään suhteellisen tasavahvaan ketjuun, orastavaan pelaavuuteen ja jatkuvaan työmäärään. Pelitapakin on ollut hyvin yhteneväinen sekä Mike Yeon että Bruce Boudreau’n aikana.

Kun peli rullaa, neljän samankaltaisesti rakennetun ketjun paletti on ehdoton vahvuus. Wild pääsee vyöryttämään pitkiä hyökkäyksiään vaihdosta toiseen. Kun vastustajaa väsytetään kärsivällisesti, mikä tahansa ketju pystyy poimimaan kypsän hedelmän pitkien hyökkäysten tai riistopelin kautta. Aukkoja syntyy väkisinkin, vaikka käänteentekevä virtuositeetti onkin vähissä.

Paras esimerkki tästä oli viime kausi maaliskuun alkuun asti. Wildin raikas pelaaminen tuotti voittoja pitkissä putkissa, ja joukkue taisteli jopa runkosarjan voitosta.

Tälläkin kaudella on näkynyt pilkahduksia tästä. Esimerkiksi heti uudenvuoden jälkeen perättäisissä murskavoitoissa Florida Panthersia ja Buffalo Sabresia vastaan Wild riisui heppoiset vastustajat täysin aseistaan, ja työ palkittiin useammalla täysosumalla.

Ongelmat alkavat siinä vaiheessa, kun kaikki ei mene suunnitellusti. Kun vastustaja katkaiseekin Wildin pyöritykset heti alkuunsa ja saa siirrettyä painetta Wildin päätyyn.

Kun menee hyvin, Mikko Koivu voidaan vaikka penkittää. Vaikeilla hetkillä Mikko Koivu pitäisi kuitenkin saada kloonattua.

***

Wildilla on tällä kaudella ollut suuria vaikeuksia pitää johtoasemiaan kolmansissa erissä. Ylipäätään niinä hetkinä, kun vastustaja on päässyt häärimään Wildin päädyssä, takaiskumaalin hinta on ollut liian alhaalla – kuten viimeksi Flamesia vastaan nähtiin.

Ongelma ei missään nimessä ole uusi. Viime kevään pudotuspeleissä St. Louis Bluesia vastaan Wild oli pelillisesti hallitsevampi osapuoli, mutta hallinta ei muuttunut maaleiksi. Vastaavasti omassa päädyssä verkko heilahti todella usein Bluesin saadessa edes vähän painetta Wildin päätyyn.

Mikko Koivu.
Mikko Koivua joudutaan ylikuormittamaan omassa päädyssä, minkä takia tehojen repiminen hyökkäyssuuntaan on usein liian kova vaatimus. Kuva: NHL

Koivu on Wildin senttereistä ylivoimainen maalinestopelissä omalla alueella. Päästettyjä maaleja on toki toisiksi eniten Wildin hyökkääjistä, mutta se selittyy pitkälti peluutuksella, peliajalla sekä sillä, että Koivu on aina kaukalossa Wildin yrittäessä tasoitusta ilman maalivahtia. Kaikkia osumia ei voi – varsinkaan jatkuvasti vastustajan ykkösketjuja vastaan pelattaessa – mitenkään estää.

Alemmissa ketjuissa ei ole samanlaista sitkeyttä ottaa iskuja vastaan omissa. Katseet kohdistuvat varsinkin keskushyökkääjiin, koska Wildin pakisto on rakennettu kiekkoa liikuttavaksi ja hyvin liikkuvaksi, minkä takia vääntövoima luukulla ei ole aukotonta. Pakit tarvitsevat (varsinkin) puolustusalueen puolustuspelaamisessa tukea senttereiltä.

Myös Wildin hyvin toiminut alivoimapelaaminen on todiste siitä, että kokoonpanon kärjellä riittää kykyä maalinestopeliin. Ongelmat alkavat pian kärjen jälkeen, jos paine omissa kasaantuu.

Koivua (ja Mikael Granlundia) joudutaan kuormittamaan näissä väännöissä niin paljon, että heiltä löytyy huippuotteluissa enää harvoin paukkuja ratkoa peliä toiseen suuntaan. Ei suomalaiskaksikko voi varastaa puolustuspelistä, tai koko Wildin palapeli hajoaisi. Jos – ja tällä kaudella usein kun – hyökkäyssuuntaan asetelma lähtee vieläpä muiden ketjujen pelin takia miinusasetelmasta, yhtälö on toivoton.

Yön tärkeässä ottelussa keskinkertaista Flamesia vastaan Koivun ketju onnistui nostamaan Wildin kahden maalin takaa tasoihin päätöserässä. Joka ilta se ei kuitenkaan onnistu, eikä sitä varsinkaan voi vaatia.

Pudotuspelipaikka on taas kerran mahdollisuuksien rajoissa, mutta silläkin on hintansa. Hinta, jonka Mikko Koivu on jo tottunut maksamaan monena keväänä.

Jos Minnesota ei pääse hallitsemaan peliä pitkien hyökkäysten ja hyvästä rytmistä suoritetun riistopelaamisen kautta, virhemarginaali puolustussuuntaan on nollatasoa. Hyökkäyspäädyssä Wildilta ei – edes ylivoimalla – nimittäin löydy sellaista virtuositeettia, jolla paikkoja luodaan riittävästi ympäripyöreässä tai edes näennäisesti Wildin hallussa olevassa pelissä.

Ongelmia lisää uskottavan laukausuhan puuttuminen siniviivalta. Jokainen Wildin päätypelistä luoma maali ja jopa maalipaikka vaatii hurjan työmäärän.

Tasapaksusta pelaajamateriaalista kasattu neljän kentän rotaatio on ajatuksena erittäin kaunis, ja Minnesota Wild on pystynyt repimään siitä viime vuosina sinänsä kovat tehot irti. Ilman käänteentekevää yksilötaitoa rajat tulevat kuitenkin auttamatta vastaan ennemmin kuin muilla huippujoukkueilla. Wildin itsensä rakentama kupla vain odottaa puhkeamistaan.

Pudotuspelipaikka on taas kerran mahdollisuuksien rajoissa, mutta silläkin on hintansa. Hinta, jonka Mikko Koivu on jo tottunut maksamaan monena keväänä.