Palomäen NHL-kolumni: Mikael Gabriel sen sanoi – tämän takia NHL:n ylivoimainen suunnannäyttäjä on ajamassa karille

Chicago Blackhawksin pelaajat siniviivalla.
Chicago Blackhawksia vuosikaudet kantaneiden avainpelaajien suunta näyttää alaspäin - Brent Seabrookin etunenässä. Kuva: Patrick Gorski / Icon Sportswire

On kiistaton tosiasia, että Chicago Blackhawks on 2010-luvun merkittävin organisaatio NHL:ssä. Ja yksi merkittävimmistä organisaatioista koko pohjoisamerikkalaisessa ammattilaisurheilussa.

Merkittävyys ei kumpua ainoastaan kolmesta Stanley Cupista (2010, 2013 ja 2015). Se kumpuaa ennen kaikkea siitä, että Blackhawks on ottanut 2010-luvulla Detroit Red Wingsin paikan organisaationa, jonka toiminnasta moni muu ottaa monella tasolla mallia.

Red Wingsistä aikanaan vaikutteita ottanut Blackhawks on ollut ikään kuin detroitilaisuuden jatke NHL-jääkiekon evoluutiossa. Tällä hetkellä voi sanoa, että Pittsburgh Penguins on pystynyt jatkamaan Blackhawksin oppeja, mutta joka tapauksessa Blackhawksin leima – niin pelillinen kuin toimintatavallinenkin – näkyy ympäri NHL:ää.

Blackhawks on edellisen vuosikymmenen lopulla kasatun ydinrunkonsa johtamana edennyt peräti yhdeksän kertaa peräjälkeen pudotuspeleihin. Kahtena edellisenä keväänä matka on tyssännyt ensimmäiselle pudotuspelikierrokselle, mutta vielä viime kaudella Blackhawks lähti yhtenä suurimmista suosikeista pudotuspeleihin.

Tällä kaudella realismi on kuitenkin iskenyt lujaa kasvoille. Kun Blackhawksilla on jäljellä enää 37 ottelua, se on 12:ntena läntisessä konferenssissa. Pudotuspelipaikan suuntaa-antavana rajapyykkinä pidettävään 95 pisteeseen päästäkseen Blackhawksin pitäisi pelata loppukausi saldolla 22-14-1, mikä on kova vaatimus.

On enemmän kuin todennäköistä, että tämä on se kausi, kun Blackhawks-niminen paatti ajaa karille. Kaikki loppuu aikanaan, lausahtaa rap-artisti Mikael Gabriel kappaleessaan Kipua.

***

Chicagossa ollaan tällä hetkellä huolissaan. Ykkösmaalivahti Corey Crawfordilla on mystisiä tasapaino-ongelmia, joiden takia loppukausi – ehkä jopa koko ura – on suuressa vaarassa. Crawfordin poissaolo koko kevään ajan olisi kuolettava isku Blackhawksin playoff-haaveille.

Corey Crawford.
Corey Crawfordin tilanne herättää huolta Chicagossa. Kuva: NHL

Chicagon maalivahtipeliin tiivistyy paljon 2010-luvun menestyksestä. Kun Blackhawks rikkoi lasikaton ja voitti Stanley Cupin 2010, sille riitti hyvinkin keskinkertainen maalivahtipeli Antti Niemeltä. Vielä keväällä 2015 Crawfordilla oli suuria vaikeuksia pudotuspelien alussa, mutta silti Stanley Cup löysi Chicagoon.

Crawford on oikeastaan vasta parin viime kauden aikana noussut NHL:n eliittiluokan maalivahdiksi. Blackhawks on saavuttanut 2010-luvun jättimenestyksensä hyvin pitkälti keskinkertaisella maalivahtipelillä. Se, että maalivahtipelissä on riittänyt keskinkertaisempikin suorittaminen, vain alleviivaa, millainen jättiläinen Chicagon joukkue on ollut.

Ei riitä enää. Tällä hetkellä jokaiseen voittoon vaaditaan Jeff Glassilta tai Anton Forsbergilta pelaamista aivan osaamisensa ylärekisterissä, jopa sen yläpuolella.

Jokaisella Stanley Cupilla on ollut hintansa. Kovin hinta jouduttiin maksamaan heti ensimmäisen mestaruuden jälkeen, kun laadukkaasti kasatun joukkueen tulokassopimukset saapuivat maaliinsa. Tuolloin alle 60 miljoonassa dollarissa ollut palkkakatto pakotti Blackhawksin rajuun suursiivoukseen.

Syksyllä julkaistussa kirjassaan Behind the Bench Craig Custance laskee Blackhawks-luotsi Joel Quennevillen kanssa, että kevään 2010 mestaruusjoukkue on ollut myöhemmältä arvoltaan yli sadan miljoonan dollarin arvoinen joukkue. Tänä päivänä palkkakatto on 75 miljoonassa dollarissa, mutta tuolloin puhuttiin siis reaaliarvoltaan lähes kaksi kertaa liian kalliista joukkueesta.

Mestaruuden jälkeen Blackhawks joutui luopumaan muun muassa Dustin Byfuglienista, Ben Eagerista, Brent Sopelista, Colin Fraserista, Kris Versteegistä, Andrew Laddista, John Maddenista ja Antti Niemestä. Tuollaisten menetysten jälkeen Blackhawksilla kesti pari vuotta nousta takaisin mestaruustasolle.

Sama on toistunut jokaisen kannun jälkeen. 2013 lähtivät muun muassa Dave Bolland ja Viktor Stålberg, 2015 Brad Richards, Antoine Vermette, Johnny Oduya, Antti Raanta ja Patrick Sharp. Myös välivuosina palkkakatto on kolahtanut useasti GM Stan Bowmanin päähän.

Erityisen kova on menetettyjen puolustajien lista. Brian Campbell, Johnny Oduya, Nick Leddy ja viimeisimpänä Niklas Hjalmarsson ovat olleet vain jäävuoren huippu.

Yksi NHL-historian parhaista ydinrungoista on pystynyt kantamaan joukkuetta yli kaiken tämän. Jossain se raja kulkee silti Jonathan Toewsilla, Patrick Kanella, Duncan Keithillä ja Brent Seabrookillakin – varsinkin, kun Marian Hossan ura näyttäisi olevan ohi.

***

Blackhawks on ollut jatkuvassa kierteessä. Kun joukkue voittaa, pelaajista tulee liian arvokkaita suhteessa palkkakattoon. Blackhawks on vieläpä tottunut venymään keväisin, mikä on nostanut pelaajien hintaa yli runkosarja-arvonsa. Parin kuukauden suoritustaso keväällä on siis nostanut heidän kuuden kuukauden tulonsa ylipalkatuksi.

Kun pelaajista tulee liian arvokkaita, GM Stan Bowman on ajautunut kompromissiliikkeiden tielle. Kun Bowman on ajautunut kompromissien tielle, joukkueen iskukyky on vaarantunut.

Viime vuosina siitä on tullut tapa, että Blackhawks on lähtenyt kauteen ohuilla nipuilla. Kova kärki on kantanut, ja samalla on pyritty kehittämään nuorisokaartia taustalla. Se on käynyt kuitenkin vuodesta toiseen vaikeammaksi, ja Bowman on joutunut paikkailemaan aukkoja siirtotakarajalla.

Edellinen iso rysäys tehtiin keväällä 2016, kun Blackhawks hankki riveihinsä muun muassa Andrew Laddin, Christian Ehrhoffin, Tomas Fleischmannin ja Dale Weisen. Ulos lähetettiin kahden ensimmäisen kierroksen varausvuorot ja muun muassa Phillip Danault. Tuloksena oli nopea putoaminen.

Nick Schmaltz.
Nick Schmaltz on harvoja Blackhawksin viime vuosien varauksia, joista on kasvanut edes NHL-tason pelaaja. Kuva: NHL

Blackhawks on varannut näihin päiviin asti vähintään kohtuullisesti ottaen huomioon, että se on joutunut koko ajan varaamaan viimeisten joukossa. Aukkoja on kuitenkin ollut koko ajan vaikeampi paikata varaamalla, koska varausvuorojen laadussakin on jouduttu – nykyhetken menestystä ajatellen – tekemään kompromisseja.

Neljästä viimeisimmästä varaustilaisuudesta Blackhawks on napannut 34 pelaajaa, mutta vain kaksi heistä – Nick Schmaltz ja Alex DeBrincat – on esiintynyt edes kerran NHL-ottelussa. Ylipäätään varauksistaan Blackhawks ei ole enää vuosikausiin saanut patrickkaneja tai jonathantoewseja. Schmaltz ja Ryan Hartman ovat viime vuosien kultakimpaleita.

Pitää mennä aina vuoteen 2011, että löytyy nykyisin joukkuetta kantava voima varatuista pelaajista. Ja Brandon Saadin kohdallakin on muistettava, että hän oli jo välissä pari vuotta Columbus Blue Jacketsissa, ja hänet takaisin saadakseen Bowman joutui luopumaan Artemi Panarinista – jälleen uusi kompromissi siis. Danault, Teuvo Teräväinen, Andrew Shaw ja moni muu on jo muilla mailla.

Sillä on ollut hintansa, että Bowman on pitänyt joukkuettaan kilpailukykyisenä tekohengitystä antamalla. Kun Mikael Gabriel lausuu kappaleessaan, että kaikki loppuu aikanaan, hän lisää salakavalasti perään, että ei ainakaan tää, ei ainakaan tää. Bowmanin toiminta on edustanut jo vuosia tätä sinänsä epäloogista lisäystä.

***

Kaiken edellä mainitun takia Chicagon pelin tuottavuus on todella harvojen harteilla. Patrick Kane on tälläkin kaudella pelannut piste per peli -tahtia, mutta sen jälkeen on ollut hyvin hiljaista.

Edes ydinrungon varaan ei voi enää laskea liikaa. Toews ei ole koskaan ollut mikään artisti hyökkäyssuuntaan, eli nykyisin häneltä vaadittaisiin jotain, mitä hän ei luontaisesti ole. Keithin tähti on aavistuksen laskeva, Seabrookin puolestaan rajusti laskeva, kuten taannoinen katsomokomennuskin osoitti.

Jotain kertoo sekin, että Kane on Blackhawksin ainoa edustaja tähdistöottelussa. Vielä viime kaudella Blackhawksin konkaritähtiä näkyi tähdistöottelussa useampia ikään kuin automaationa. Vaikka puhutaan vain sinänsä merkityksettömistä valinnoista, nekin vain kuvastavat suuruuden illuusion murtumista.

Chicagon taitopoistuma on ollut suorastaan dramaattista. Kun Artjom Anisimov on ollut loukkaantuneena sivussa, edes yhden kovan luokan hyökkäysnyrkin kasaaminen on ollut vaikeaa. Blackhawks-luotsi Joel Quenneville on yrittänyt vieläpä jakaa lahjakkuutta tasaisesti.

Kun katsoo nykyisin Blackhawksin rosteria, se on enää illuusio menneestä. Ykkösketjussa pelaa Vince Hinostroza, kakkosessa Hartman ja Schmaltz, kolmosessa David Kampf ja Alex DeBrincat sekä nelosessa Lance Bouma ja Tommy Wingels. Tämän tason pelaajista moni ei mahtunut edes kokoonpanoon vielä kolme vuotta sitten.

Jordan Oesterle.
Jordan Oesterle on ottanut isoa roolia Blackhawksin repaleisessa alakerrassa. Kuva: NHL

Sama homma pakistossa. On Jordan Oesterlea, Connor Murphyä, Gustav Forslingia ja Jan Ruttaa. Saman aikaan Leddy takoo menemään New York Islandersin ykköspakkina ja Niklas Hjalmarsson kärvistelee Arizona Coyotesissa. Käyttöä olisi Chicagossakin.

Quennevillen kiekkokontrolliin pohjautuva viisikkopelisapluuna antaa yhä Blackhawksille mahdollisuuden voittaa lähes joka ilta. Maaleja yksikään pelitapa ei kuitenkaan vielä toistaiseksi ole tehnyt.

Ei tarvitse katsoa kuin ykkösylivoimaviisikkoa ennen Blackhawksin viikon pelitaukoa. Jordan Oesterle, Nick Schmaltz ja vastikään Arizonasta saapunut Anthony Duclair ovat hyviä nuoria pelaajia, mutta ei heillä pitäisi olla mitään asiaa 2010-luvun edistyksellisimmän organisaation ykkösylivoimalle. Oli aika, jolloin edes Jonathan Toewsilla ei ollut sinne asiaa.

Jokavuotiset sopeuttamistoimet ovat ottaneet veronsa Chicagossa. On saavutettu piste, jossa kompromisseja on tehty yksi liikaa. Vaikka Blackhawks jollain ilveellä itsensä vielä pudotuspeleihin raapisi, ottelusarjojen voitot ovat kiertäneet kaukaa jo pari vuotta.

On täysin oikeutettua sanoa, että Blackhawks on palkkakattoajan uhri. Paljon ahdingosta on kuitenkin myös itse aiheutettua. Jatkuvassa paineessa virhearvioitakin alkaa ennemmin tai myöhemmin tulla.