Palomäen NHL-kolumni: Illuusiot tuhoamassa NHL:n ylivoimaisen johtotähden

Ken Holland tuulettaa.
Ken Hollandilla on ollut aihetta juhlaan viimeisen 20 vuoden aikana. Kuva: Michael Spleet / All Over Press

Aluksi sisään faktalla: Detroit Red Wings on ollut merkittävin yksittäinen organisaatio viimeisen reilun 20 vuoden aikana NHL:n evoluution kehityksessä. Scotty Bowman ja hänen jälkeensä GM:n saappaisiin kevään 1997 Stanley Cupin jälkeen hypännyt Ken Holland ovat olleet edelläkävijöitä organisaation kokonaisvaltaisessa kehittämisessä – aivan kuten Detroitia vuodet 2005-2015 luotsannut Mike Babcock pelillisessä evoluutiossa.

”Detroitin mallia” on kopioitu ympäri NHL:ää. Kun merkittäviä GM:n tai päävalmentajan paikkoja on 2000-luvulla auennut, osaajia on ryöstetty useaan otteeseen nimenomaan Red Wingsistä. Todella monessa menestyvässä tai menestykseen matkalla olevassa organisaatiossa on vahva Detroit-leima.

2010-luvulla kolme mestaruutta voittanut Chicago Blackhawks on avoimesti myöntänyt seuranneensa Detroitin jalanjälkiä organisaatiotasolla. Red Wings -legenda Steve Yzerman on Tampa Bayn nousun taustalla. Kun Dallas lähti tekemään nousuaan, jonka kirkkain huippu on vielä näkemättä, GM:n tontille palkattiin Hollandin oikea käsi Jim Nill.

Valmennuspuolella Detroitin apuvalmentajan paikka oli Mike Babcockin päävalmentajakaudella varmin tapa saada päävalmentajan paikka NHL:stä. Nykyisin Edmontonia luotsaava Todd McLellan ja Carolina-luotsi Bill Peters ovat Babcockin ohella arvostetuimpia nimiä. Myös nykyinen Red Wings -luotsi Jeff Blashill on koulittu omista.

Detroitin mallin kopioimiseen on selkeät syyt. Keväällä 1991 alkanut putki pudotuspelijoukkueena päättyi vasta keväällä 2017. Tuohon 25 kauden historialliseen ajanjaksoon mahtui neljä Stanley Cupia, kaksi finaalipaikkaa ja vielä kaksi läntisen konferenssin finaalipaikkaa.

Detroit asetti aivan uudet standardit organisaation toiminnalle. Takana oli toki isot resurssitkin, jotka auttoivat merkittävästi varsinkin ennen palkkakattoaikaa.

Suurin syy Detroitin menestykselle oli kuitenkin laadukas pelaajien varaaminen ja ennen kaikkea se, miten systemaattisesti varatuista pelaajista koulittiin NHL-pelaajia. Detroit oli edelläkävijä etenkin farmiyhteistyön maksimaalisessa hyödyntämisessä.

Kun yhtälöön lisättiin vielä Babcockin myötä eteenpäin nytkähtänyt eurooppalaisen kiekkokontrollijääkiekon vaikutteiden imeminen pelaamiseen, syntyi resepti, joka haki pitkään vertojaan. GM Ken Holland oli NHL:n ylivoimainen suunnannäyttäjä.

Siksi onkin ihmeellistä, miten surullisessa jamassa menestyskoneisto nimeltä Detroit Red Wings on tänä päivänä.

***

Detroitista ovat vähitellen häipyneet kaikki menestysvuosien avainpalaset. Babcock lähti 2015 ja Pavel Datsjuk vuotta myöhemmin. Jo aiemmin olivat häipyneet muun muassa huippupuolustajat Nicklas Lidström ja Brian Rafalski. Jäljellä ovat Hollandin lisäksi enää Henrik Zetterberg ja kaukana huippuvuosiensa tasosta oleva Niklas Kronwall.

Nicklas Lidström juhlii Stanley Cupia.
Nicklas Lidström pääsi juhlimaan Stanley Cupia neljä kertaa Detroitissa. Kuva: Landov / All Over Press

Pelkästään tällä menestyksen hiipuminen ei selity. 1990-luvulla ja vielä 2000-luvun alussa menestystä niittänyt sukupolvi pystyttiin aikanaan korvaamaan. Kun Steve Yzerman, Sergei Fedorov, Igor Larionov ja kumppanit alkoivat väistyä, tilalle nousivat Datsjuk, Zetterberg, Kronwall ja kumppanit. Silloin Detroit onnistui hyytävän kovalla varausrekordilla tekemään uudelleenrakennuksen lennossa.

Nyt samassa ei ole onnistuttu. Gustav Nyquist, Tomáš Tatar ja Justin Abdelkader ovat hyviä pelaajia, mutta eivät sentään uusia datsjukeja tai zetterbergejä. Zetterberg on yhä joukkueen pelillinen priimus, vaikka hänen pitäisi saada jo väistyä taaemmalle – aivan kuten Yzerman loppuvuosinaan.

Detroit varaa edelleen hyvin, ja suurin osa pelaajista on tullut oman myllyn läpi. Lidströmin (#53 kesällä 1989) tai Zetterbergin (#210 kesällä 1999) kaltaisia helmiä ei ole kuitenkaan enää löytynyt, kun osaaminen on – osin Detroitin näyttämän esimerkin myötä – kasvanut myös muualla.

Ensisijainen ongelma ei ole hyökkäyksessä, vaan puolustuksessa. Pakkikalusto on heikentynyt dramaattisesti menestysvuosista. Jos viimeisimmän Stanley Cupin (2008) kivijalkana oli Lidströmin, Rafalskin ja Kronwallin muodostama timanttinen kolmikko, nykyään Detroitin pakistossa ei ole enää yhtään saman tason pelaajaa.

Jeff Blashillin piti pitää Detroit Babcockin luomalla kiekkokontrollipelaamisen tiellä, mutta toisin on käynyt. Detroit on siirtynyt lyhytsyöttöpelaamisesta täysin päinvastaiseen suuntaan, sillä nykyisin joukkue viljelee omista pitkää ja liian usein epätoivoista kirikiekkoa, joita luisteluvoimaiset hyökkääjät jahtaavat. Detroitin pelillinen identiteetti on hajonnut täysin.

Fakta on, että detroitilaiseen pelaamiseen kuuluva kiekonhallinta vaatii erittäin paljon puolustajilta. Se vaatii kykyä irrottaa vastustaja nopeasti kiekosta ja ennen kaikkea se vaatii kykyä laittaa kiekkoa liikkeelle nopeasti ja suoritusvarmasti.

Muutos on kiistatta dramaattinen, mutta ehkä syypää ei olekaan – ainakaan yksin – Blashill. Fakta on, että detroitilaiseen pelaamiseen kuuluva kiekonhallinta vaatii erittäin paljon puolustajilta. Se vaatii kykyä irrottaa vastustaja nopeasti kiekosta ja ennen kaikkea se vaatii kykyä laittaa kiekkoa liikkeelle nopeasti ja suoritusvarmasti.

Kummatkin kriittiset kyvyt puuttuvat Detroitin nykyiseltä pakistolta. Kun pakit eivät saa kiekkoa liikkeelle, edellytykset hallittuun pelaavuuteen ovat minimaaliset.

Kun kiekkoa ei saada hallitusti pois omista, paine palautuu nopeasti omiin – ja ongelmat kertautuvat. Detroitin maalivahtitilanne on itse asiassa tänä päivänä parempi kuin edellisen vuosikymmenen lopussa, mutta ei se siltä vaikuta, koska paine maalilla on moninkertainen.

***

Nyt joku voi nostaa nimen Trevor Daley esiin. Totta, Pittsburghissa kaksi Stanley Cupia voittanut Daley oli uskomattoman hyvä hankinta kesän markkinoilta. 34-vuotias kanadalainen on kiilannut saman tien Detroitin ykköspuolustajaksi ja nostanut joukkueensa tasoa kertalaakista.

Siinä se ongelma juuri onkin!

Trevor Daley kiekossa.
Trevor Daley on tuonut ryhtiä Detroitin alakertaan. Kuva: Andrew Dieb / All Over Press

Kun Datsjuk lähti kesällä 2016 Venäjälle, oli helppo nähdä, että menestysvuodet olivat lopullisesti historiaa. Itse asiassa se olisi pitänyt nähdä jo keväällä 2015, kun Detroit jäi kolmannen kerran neljään vuoteen pudotuspelien ensimmäiselle kierrokselle.

Se oli vielä ymmärrettävää, että kesällä 2015 Detroit hankki vapaiden pelaajien markkinoilta isolla rahalla Mike Greenin ja Brad Richardsin. Koska puolustettavana oli historiallinen playoff-putki, oli vielä jotenkin ymmärrettävissä Frans Nielsenin, Thomas Vanekin ja Steve Ottin naaraaminen vapailta markkinoilta kesällä 2016.

Menneenä kesänä olisi kuitenkin pitänyt jo nähdä vähän pidemmälle. Jo riippakiveksi muodostunut playoff-putki oli heikon kauden seurauksena katkennut. Kovin moni asia ei ylipäätään viitannut enää siihen suuntaan, että tämä runko oli enää parsittavissa kasaan parilla laastarilapulla.

Kolmen vuoden lapun saanut Daley oli hankintana sinänsä loistava. Hänen mukaantulonsa myötä Detroit voi olla aavistuksen lähempänä pudotuspelipaikkaa.

Mutta jos Holland aidosti uskoo menestykseen tai edes pudotuspelipaikkaan, hän elää illuusiossa. Detroitin alkukausi on itse asiassa ollut tuloksellisesti jopa ihan hyvä – ja silti joukkue majailee pudotuspeliviivan alapuolella heti alkukiihdytyksen jälkeen.

***

Hämmästyttävintä Detroitin nykytilanteessa on se, että sillä on suuria vaikeuksia mahtua palkkakaton raameihin. Kesää ja syksyä on häirinnyt vauhtikone Andreas Athanasioun sopimusvääntö, joka päättyi vasta viime viikolla.

Andreas Athanasiou.
Andreas Athanasiou viilettää jälleen Detroitin paidassa pitkän sopimusväännön jälkeen. Kuva: Justin Cooper / All Over Press

Yksi suuri syy Athanasioun ja Detroitin pitkittyneeseen kiistaan oli juuri Detroitin palkkakattotilanne. Jotta Athanasioun sopimukselle viime metreillä löydettiin tila palkkakaton alta, Detroitin oli pakko kaupata Riley Sheahan Pittsburghiin. Niin ahtaalla oltiin.

Miten voi olla mahdollista, että NHL:n arvostetuin GM polttaa 75 miljoonaa dollaria joukkueeseen, jonka menestysennuste on heikko ja joka ei ole edes menossa mihinkään? Edelleen vedettävissä on vain yksi johtopäätös: Ken Holland on sokaistunut omalle joukkueelleen.

Olin taannoin kuuntelemassa Petri Kokon luentoa, jossa entinen olympiatason jäätanssija avasi syitä työnantajansa Googlen menestyksen takana. Yksi avainkohdista esityksessä oli ”Create 10 x Problems”. Tiivistettynä ajatus taustalla oli se, että tekemällä nykyistä asiaa hiukan paremmin voi saada ehkä kymmenen prosentin kasvun. Jos haluaa isompaa kasvua, se vaatii koko asian ajattelemista uusiksi.

Kokko käytti esimerkkinä internetyhteyksien lisäämistä. Jos kaapelia vedetään vielä vähän pidemmälle, yhä useampi ihminen on kiistatta internetyhteyden päässä. Mutta: entä jos keksitäänkin joku täysin uusi tapa avata ihmisille yhteyksiä, ja tämä innovaatio saadaan siirrettyä kertaheitolla Afrikkaan? Aivan, potentiaali on aika paljon nykyistä suurempi.

Holland on nyt tullut runkonsa kanssa pisteeseen, jossa kehitys voi olla enää marginaalista. Palkkakatto on sitonut hänen kätensä. Ainoa keino johdattaa Detroitia kohti menestystä on asioiden ajattelu täysin uudella tavalla.

Miten Petri Kokko tai Google liittyy Ken Hollandiin ja Detroitiin? Kaikilla tavoin. Holland on nyt tullut runkonsa kanssa pisteeseen, jossa kehitys voi olla enää marginaalista. Palkkakatto on sitonut hänen kätensä. Ainoa keino johdattaa Detroitia kohti menestystä on asioiden ajattelu täysin uudella tavalla.

Ja se kannattaa tehdä nopeasti, sillä tulevana kesänä pitäisi sorvata uudet ja rahakkaammat sopimukset 1996 syntyneelle Dylan Larkinille sekä 1994 syntyneille Anthony Manthalle ja Andreas Athanasioulle. Siinä on sellainen kolmikko, jonka varaan uutta nousua voi lähteä rakentamaan.

Kuinka monesta muusta Detroitin pelaajasta voi sanoa samaa?