Oranssi mörkö ja sinikeltainen unelma

Asetelma on hykerryttävän herkullinen. Pienen kaupungin Lukko vastaan Pohjoismaiden suurimman sisämaakaupungin mahtava ja menestynyt Tappara.

Pois pyyhkimistä odottavat kipeät kokemukset. Toiveikkuus, joka antaa leimansa tuleville viikoille. Kiistatta kova sinikeltainen jengi.

Joko nyt? Joko vihdoinkin, Lukko?

Joku älykkö on lohkaissut, että ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden.

Siksi kivuliaita kiinnekohtia pitää kaivella lähihistoriasta. Lukolla on ollut saumansa – mutta ei ottelusarjojen pitkittyessä rahkeita tai ratkaisijoita. Oranssi peikko on osoittautunut liian ilkeäksi.

Vuosi sitten taito ja ratkaisuvoima istuivat tumma puku päällä katsomossa. Lukko oli välierissä johdolla jo 3–1, mutta lopulta Ville Vahalahden vamma ja Jerry Ahtolan poissaolo osoittivat, mitä tarkoittavat kuuluisat ”pienet marginaalit”.

Hakametsän kaukaloon jäi vain tuskanhikeä, pari katkennutta komposiittia, kaksi rantapalloa, yksi uimarengas ja monta murentunutta unelmaa.

On lopulta arvoitus, mikä merkitys viime vuosien henkisellä painolastilla on tämän kevään lopputulokseen. Lukon mielestä olematon, mutta psyykkisenä tekijänä arvaamaton.

Jos neljäskin kerta sanoisi toden, ”RD” muistettaisiin Raumalla ikuisesti valmentajana, joka tuli Lukkoon Tapparasta ja hävisi kaikkina neljänä kautenaan Tapparalle.

Klassikkoparin asetelmat ehditään pilkkoa atomeiksi moneen kertaan ennen ensi perjantaita. Osa arvioista osuu kohdalleen, osa faktoista pirstoutuu pudotuspelien painekattilassa turhaksi tiedoksi.

Siksi ei voi julistaa, löytyykö ratkaisu erikoistilanteista. Usein löytyy. Lähtökohta on herkullinen. Lukko esitti runkosarjan parasta ylivoimaa, Tapparan alivoima puolestaan oli koko sarjan surkeinta.

Maalivahtien onnistuminen on takuuvarmasti yksi osa ratkaisua. Mutta mihin suuntaan?

Tapparan leirissä tiedetään ja uskotaan, että Lukon Ryan Zapolski ”pelaa paljon jään kautta ja jättää tilaa yläkulmiin”. Siksi seuraikoni Timo Jutilan ylämummo-muminoita kuullaan Hakametsässä väsymykseen asti.

Vähämaalisissa kamppailuissa veskaripelin tärkeys korostuu entisestään. Teknisiltä taidoiltaan kaikki veskarit ovat nykyisin päteviä, mutta paineensietokyvyssä on eroja.

Niin on myös heidän tiedoissaan.

Tapparan viimeisen runkosarjaottelun aikana Yle Puheen Kiekkokierroksella analysoitiin playoff-joukkueiden maalivahtitilannetta. Käheä-ääninen mediapersoona Kaj Kunnas tiedusteli studioon värvätyltä Noora Rädyltä, onko Tapparan maalivahtitilanne yhtä epäselvä kuin Kärppien.

Rädyn vastaus oli pysäyttävä: ”Ei, kyllä Metsola on selvä ykkönen ja Hrachovina sitten kakkonen.”

Valtakunnanverkkoon päätynyt lipsautus kuulosti pahalta, mutta tuskin tosiasiallinen ykkönen eli Tomi Karhunen tästä pahastui. Tappara tosiaan yritti saada edelliskausiensa luottovahtia Juha Metsolaa kevääksi kotiin. Se toive tyrehtyi sopimusteknisiin syihin eli suomeksi sanottuna siihen, että rahakkaan jatkosopimuksen tehneen Metsolan olisi pitänyt purkaa sopimuksensa ja tehdä kirvesrintaisen kevään jälkeen uusi.

Mutta olisiko se paperi sisältänyt entiset ehdot eli yhtä suuren palkkasumman? Ei välttämättä. Sellaisiin lottopotteihin tai idän ihmeisiin ei kannata uskoa.

Jääkiekkomaailmassa mitään ei ansaita arpomalla tai toivomalla. Juuri siinä on huippu-urheilun hohto.