Olli Määttä ja tuhannet ekstraminuutit

Kun ajatellaan jääkiekon kaltaisen joukkuepelin harjoittelemista, kyse on yksilökohtaisista lajitaidosta, sen siirtämisestä peliin eli viisikkopelaamisesta ja lajin fyysisistä vaatimuksista.

Jääkiekkoliitto on purkanut tuon saman kolmiyhteyden muotoon 'laji, luonne ja luistelu'. On selvää, että kolmen iskusanan taakse kätkeytyy valtava määrä toistoja. Vaikka pelaajan polku olisi minkälainen tahansa, huipulle ei pääse haluamalla – vaan harjoittelemalla. Ilman työtä ja toistoja jokainen polku päättyy kesken.
Tahto tietysti keventää taakkaa. Halu harjoitella on yksi tärkeimmistä – monen asiantuntijan mielestä jopa se tärkein – lahjakkuuden muoto.

Fysiikassa se sama kolmiyhteys on tietysti nopeus, voima ja kestävyys – kuka nyt milloinkin mitäkin painottaa. Mestari-Tapparassa ajatus on 2010-luvulla ollut se, että kestävyys on kaiken pohja, jonka päälle kaikki muu rakentuu: pelaaminen, yksilön ominaisuudet ja kyky omaksua uutta, siis simppelisti sanottuna harjoittelu ja pelaaminen. Jos et jaksa sitä 60 minuuttia, et myöskään pysty.

Sama ajatusmalli tuntui olevan Buffalon NHL-puolustajalla Rasmus Ristolaisella. Kävin eilen Turussa jututtamassa ”RR55:ttä” Jääkiekkolehden World Cup –ekstran 99 kysymykseen. Tykkään treenaamisesta ja varsinkin kesätreenaamisesta, Ristolainen linjasi ja lisäsi luonnehdinnan itsestään:

Kyllä mä itseäni pidän aika treenifanaatikkona.”

Samanlaisen vaikutelman itsestään on jättänyt Ristolaisen ikätoveri Olli Määttä. Tuore Stanley Cup –voittaja kypsyi kannujahtiin – ensimmäisenä suomalaisena – ilman ainuttakaan SM-liigaottelua, mutta ei ilman huipputason esimerkkiä. Penguinsin kopissa on niin paljon tähtiä, että siellä ei tarvita valoja ollenkaan, mutta treenaamisesta meganimet ovat nimenomaan antaneeet erinomaisen esimerkin. Harjoittelemiseen uhratulla energiamäärällä valaisisi koko Penguinsin kotiareenan ja ison osan sen lähikaduista.

Totta kai on niin, että se "fysiikka on helpoin tehdä", niin kuin jotkut valmentajat sen tiivistävät. Ja sitten nämä samat koutsit koutsit valittelevat, että B-iässä eli ysiluokan jälkeen jokseenkin jokaisesta SM-tason B-junnujengin treeniryhmästä on 5–10 poikaa 30:sta kroppa paskana.
Totta kai on, jos keskivartalossa ei ole pitoa, jalkojen voimatasot chicken leg -osastoa, eikä suoritustekniikoita ole opeteltu oikeassa vaiheessa. Ja se oikea vaihe on taidon oppimisen herkkyysikä, siis se sama ajanjakso, jolloin luistelu, laukaus ja muu lajitekniikka pitää saada pysyvästi tatuoitua aivopoimuihin.

No, miksi sitä fysiikkaa sitten tarvitaan niin paljon? Koska laji vaatii. Tai vielä simppelimmin: lajissa pärjääminen vaatii. Ruotsalaisen mallin (jonka peesaamisesta tai kopimoimisesta joku jaksaa löytää moittimista) idea on se, että treenimäärien pitäisi kasvaa yhdellä viikottaisella harjoituskerralla per kausi. Ja vieläpä niin, että A:ssa se määrä on kaikkein isoin. No, tätä samaa on korostanut myös Jukka Rautakorpi korostanut. Eli ei se nyt mikään puhdas sinikeltainen "totuus" ole.

No, joka tapauksessa on mahdoton lisätä yhtä harjoituskertaa per kausi, jos/kun kroppa ja elimistö ei ole siihen valmis. Ja myös pää pitää totuttaa harjoitustahtiin, kovenevaan vaatimustasoon ja kilpailuun.

Tästä syystä koulujen aamujäät ovat loistava "keksintö". Ristolaisen haastattelun lisäksi poikkesin Impivaarassa haistelemassa juniori-Tepsin tekemisiä. Kalle Sahlstedt oli heti oven suussa Tepsin tuulipuku (saattoi toki olla kevyttoppapukukin) päällä ja siitä tuli mieleen, miten hyvin Turussa on tätä asiaa jo vuosikaudet hoidettu. Kiekkolehtori Sahlstedtilla on tässä sopassa sekä lusikka että kauha kattilassa.

Kun yläkouluiässä jo seiskalta lähtien on se yksi – tai monen onnekkaan koulun tapaan – kaksi aamujäätä viikossa, voi laskea, mikä lisämäärä jäätä, lue: toistoja, tulee kun kaavaa käyttää kolme vuotta.
Totta kai myös sillä on merkitystä, mitä ja miten asioita tehdään. Ei riitä, että vain puhutaan yksilötaidoista, niihin pitää oikeasti keskittyä. Mutta jos keskittyy, niin klo 7.00–8.40 kahdesti viikossa on mukava yli kolmen tunnin viikkolisä illan joukkuetreenien päälle.

Ja jotta sen jaksaa, on oltava motivoitunut ja hyvässä = elettävä nuoren urheilijan elämää. Toki asioista voi aina puhua, mutta jos ei tyydy asettelemaan sanoja peräkkäin, toistojen muodossa kehitys konkretisoituu käytännössä. Ei Suomi-kiekon viime aikojen hehkutettuun menestykseen mitään mystistä reseptiä ole olemassa. Tarpeeksi moni on innostunyt hyvästä harjoittelusta. Niin se vain on. Tekeminen ratkaisee kaiken.

Totta kai kesäaikanakin pitää hioa taitoa ja hakea lajin vaatimia toistoja. Levyltä laukominen kuuluu naapurienkin pihoille, mutta mitä siitä. Jos malttaa kurkata pensasaidan yli, näkee myös sen, miten kiekot löytävät koko ajan tarkemmin osoitteeseensa.
Jos taas luistelutekniikka on vajaata, niin touko-heinäkuussa ehtii saada sen muutoksen vaatiman määrän toistoja, on sitten 12- tai 16-17-vuotias.

JYPin urheilujohtaja Jukka Holtari kertoi taannoin, että Määttä kävi OHL:ään muuttoa edeltäneenä kesänä yli 40 kertaa luistelun yksityisopetuksessa, jotta sai lajin keskeisen osa-alueen menestymisen vaatimalle tasolle.
Moni muu olisi voinut tyytyä siihen, että Kanadassa odotti pelipaikka arvostetussa London Knightsin juniorimyllyssä. Määttä ei odottanut, vaan teki ja treenasi. Siksi ei tarvitse ihmetellä, että kannu tulee kesällä Jyväskylään.

Vaikka puhutaan erilaisista pelaajan poluista, vain yksi polku johtaa huipulle. Se on hikinen ja sitä kutsutaan tekemisen tieksi.