Oliko Jukka Jalonen oikeassa maalatessaan mörön MM-areenan seinään?

Vaikka aurinko on lämmittänyt Herningin tummanpuhuvan Jyske Bank Boxenin jään lähes sohjoksi, Leijonien peli ei ole puuroutunut. Kuva: Tomi Hänninen

Perusfaktat ovat vahvat: Kolme seitsemän maalin murskavoittoa. Massiiviset 23 tehtyä ja vain 2 päästettyä.

MM-turnaus ei olisi voinut paremmin alkaa. Tästä on helppo olla yhtä mieltä.

Mutta mitä mieltä pitää olla lähitulevaisuudesta? Voiko Leijonien pelaamisesta tällaisen superaloituksen jälkeen löytää kipupisteitä?

Se riippuu näkökulmasta. Siis siitä, haluaako historiallisen hyvän aloituksen jälkeen uskoa Leijonien mahdollisuuksiin vai ennustaa tappioita.

* * *

Totuuden nimissä molemmille vinkkeleille löytyy pitävät perusteensa.

MM-kisojen pelijärjestelelmä on edelleen sama kuin ennenkin. Vasta kisojen kahdeksas ottelu ratkaisee sen, millaisia jälkianalyysejä kisoista kirjoitetaan. Sitä ennen tärkeintä on saada hiottua pelitapa ja itseluottamus sellaiseksi, että kynnys nimeltä Game 8 ei osoittaudu kynnykseksi.

Joka tapauksessa tämän turnauksen ilmapiiri Leijonien ympärillä on jotakin aivan muuta kuin vuosi sitten Pariisissa. Niin toki on ollut Leijonien esityskin.

– (Lauri) Marjamäki on uskaltanut tuoda nuoria kaikkiin vetämiinsä turnauksiin ja uskaltautunut uudistautua pelillisesti, Kiekkoareenan analyyseistaan tuttu valmentaja Juha Juujärvi arvioi.

Liiallinen uudistaminen tai säätäminen voi huonon tuloksen myötä kääntyä kritiikiksi. Samoin se, että joukkueeseen – ja tässä pitää muistaa myös leirivaiheen leveä nuoriso-osasto – on valittu kaikki ne nuoret pelaajat, jotka ovat käyneet P-Amerikassa kääntymässä.

Jos tulee turpiin, uusi ilme on helppo tulkita hötkyilyksi.

Nuoriin luottamisestakin voi ropista kuraa niskaan some-kansalta tai tv-kanavien analyytikoilta... ei tosin kaikilta.

– Uskallus luottaa nuoriin on joka tapauksessa ansio, josta Marjamäki saa ison sulan hattuunsa, Juujärvi huomauttaa.

* * *

Pelin voi halutessaan pilkkoa lukemattomiin yksityiskohtiin – tai sitten voi tuijottaa paljon puhuttua isoa kuvaa.

Tanskan kisojen ensimmäisten päivien perusteella Meidän Pelin nykyversion iso kuva on mallillaan.

Suomen pelissä kohdallaan ovat olleet ne asiat, joiden vaikutus tulostaululle näkyy kaikkein nopeimmin: ylivoima, alivoima, maalinteon tehokkuus ja maalivahtipeli. Vertailu Yv-prosentti on

Kerrataanpa vielä lähihistoriaa: Kolme seitsemän maalin murskavoittoa. Massiiviset 23 tehtyä ja vain 2 päästettyä.Herningin heppoisella jäällä on nähty rohkea ja raikas leijonamiehistö. Rohkea ja raikas ovat nykykiekon muotisanoja, mutta niiden vastinparit eivät välttämättä ole arka ja pelokas.

Jopa kolmen murskavoiton jälkeen – ja pessimistiksi leimaamisen uhallakin – on rohjettava sanoa, että joskus pelaaminen voi olla myös uhkarohkeaa ja yltiöpäistä.

*  *  *

Keskiviikkoillan ottelu kisaisäntiä vastaan ei sekään ole vielä mikään todellinen testi.

Tanska ei ole kotiyleisön tuesta huolimatta niin kova joukkue, että se antaisi vastauksen, miten hyviä joukkueita vastaan menestytään.

Teoriassa kaava on simppeli: pitää uskaltaa pelata, mutta virheitä ei saa tehdä.

Reunahdot ovat selkeät. Rohkeus ja kiekollinen varmuus on saatava tasapainoon. Ja Leijonat on saatava jyskyttämään neljällä sylinterillä – tai ainakin kahdella yv-viisikolla. Nyt ykkösylivoima on vienyt kaiken.

Juuri tästä tuleva A-maajoukkuevalmentaja Jukka Jalonen ja Tero Lehterä esittivät tiistaina kritiikkiä C Moren pelin jälkeisessä studio-analyysissaan. Valmentajat ymmärsivät sangen heikosti peluutusratkaisua, jossa ykkösylivoima pelasi 6–0-tilanteessa koko ylivoiman. Kieltämättä se näytti hieman... hassulta.

Tasapuolisempi peluutus voisi tuoda onnistumisia myös kakkosylivoimalle, joka ei ole vielä osunut kertaakaan. Eikä kyse ole pelkästään yv-vastuusta. Passiinsa leiman saanut Olli Palola esimerkiksi pelasi Norjaa vastaan neljä vaihtoa.

Sekö oli riittävää sisäänajoa ottelussa, joka oli taputeltu viimeistään puolivälissä?

Miksi väsyttää ykköskenttää ja viedä toisilta mahdollisuuden saada onnistumisia, kun voitto on jo varma?

On yllättävää – ja myös arvostettavaa – että tuleva maajoukkuevalmentaja Jalonen kritisoi peluutusta noin selkeäsanaisesti kolmen murskavoiton jälkeen.

Jokainen vähänkin valmentanut tietää, että kaikissa joukkueissa on aina joku yksi tai useampi pelaaja, joka – ilman valmentajan puuttumista – viipyy ja viihtyy kaukalossa vaikka maailman tappiin. Joka joukkueessa on myös pelaajia, jotka pottuuntuvat siitä, että oma persus puutuu penkillä muiden vetäessä parin minuutin vaihtoa.

Ei nyt nähty peluuttaminen ole väärin, mutta – Lehterää lainaten – "Penkillä on aina jätkiä, jotka miettivät, että mitä helvettiä, nuo ovat vetäneet tuolla jo kolme minuuttia!"

*  *  *

Jalosen ja Lehterän suorasanaisuus on vain hyvä asia. 

Koutsit sanoivat, mitä näkivät. Samalla he taisivat tulla ennustaneeksi, että ensimmäinen ansa on nyt viritetty. Jos tulosta ei tule, voi jo nyt ennustaa, millaista suvivirttä seuraavaksi veisataan. Värssy menee näin: liikaa peluutettu, kakkosylivoima ei saanut tarpeeksi vastuuta. Ja tottahan se on, nyt olisi aika hioa myös toisen yv-yksikön mylly jauhamisvireeseen.

No, on turha maalata mörköjä Jyske Bank Boxenin jyhkeisiin seiniin.

Suomen perusilme on joka tapauksessa ollut ennätysmäisen valoisa. Pakolla positiivisuutta ei ole saatu rakennettua. Innostamalla ja heittäytymisen kanssa se toimii – vaikka valmentaja kuinka puhuisi ammattimaisesta esityksestä.

Toivomuksen voi silti sanoa. Jos Suomi malttaa vetää Tanskaa vastaan lyhyitä vaihtoja, kaikki saavat onnistumisia ja tehopisteitä – voitto lohkeaa varmuudella vähän sosiaalisemmallakin kaikki pelaa -mentaliteetilla.

Ja kun ratkaisuvoimaa oikeasti aletaan tarvita laajalta joukolta, se on mahdollista.

Jos vastuu lepää pelkästään kärkimiesten harteilla, Pohjois-Amerikan kaksi suurta osaavat pelata parhaat pois. Sitä iskun paikkaa Leijonien ei kannata tarjoilla.