Nälkäisenä peliin

"Moni jättää aamupalan väliin, mikä on ihan älytöntä. Sitten ihmetellään kun väsyttää. Treenien jälkeen mennään ja vedetään buffetissa maha täyteen ja lopuksi syödään illalla. Se ei ole kuin kaksi ruokailua päivässä, ei sellainen kuulu ammattilaisurheiluun".

Ässien Mikko Viitanen kauhistelee Ilta-Sanomissa nuorten pelikaveriensa ruokailutottumuksia.

En epäile Viitasen sanoja, mutta epäilen silti. Voiko tuollainen olla mahdollista täysammattilaisuutta edustavassa Liigassa ja 2010-luvulla? Eihän se voi olla?

Valitettavasti voi. Satakiloinen puolustaja on edustanut pitkällä urallaan monia seuroja, muun muassa molempia satakuntalaisia, ja tietää varmasti, mistä puhuu. Ei ole myöskään oleellista pohtia, kenestä Viitanen puhui. Itse asia ansaitsee päähuomion.

Vihkoon vedetty ravintopuoli on shokki. Aamutreeni ilman aamupalaa on farssi. Ja näin. Valitettavasti se tuntuu olevan myös suomalaisen urheilun arkea. Jopa ammattilaistasolla.

Viime viikon kohu Vaasan Sportin tarjoamista ”chili nakeista ja eines lihapullista” on varmasti muidenkin kuin kielipoliisien muistissa. Yhtä lailla muistissa on se, miten Lauri Marjamäki laittoi Kärppäpelaajien ostoskorin sisällön uusiksi Ouluun tullessaan. NHL-läpimurtoa yrittävä Joonas Donskoi esimerkiksi kiitteli vielä viime kevään MM-infotilaisuudessa ”Laten” ja muiden valmentajien vetämiä Prisma-käyntejä. Siis sitä päättäväisyyttä, jolla oma valmentaja opasti ruokaostoksien tekemistä ja suhtautui urheilijoiden kokonaisvaltaiseen elämänhallintaan.

Urheilijan ruokavalio on tyyppiesimerkki asiasta, joka ei mene pieleen tietämättömyyden vuoksi. Ravintoasioista on saatavilla niin paljon tietoa kuin toivoa sopii. Tasaisesti rytmitetty syöminen ja laadukkaasti rakennettu ruokavalio on kovaa harjoittelevalle itsestäänselvyys. Tai sen luulisi olevan.Syitä en tiedä, mutta ongelmat ilmenevät käytännön toteutuksessa.

Kuuntelin joskus sivukorvalla keskustelua, missä junioriurheilijan äiti selosti hyvinkin yksityiskohtaisesti, kuinka tarkkaan mietityt eväät pojalle pakataan mukaan pelireissulle. Ravintosisältö oli kuin oppikirjasta, leikkeleet lihatiskin parasta A-luokkaa ja pelikassiin pakattu minikylmälaukku pakastimesta otettuine kylmäpakkauksineen kuin kunnallisen elintarvikevalvojan unelmista. Eväiden koostumusta kuunnellessa tuli itsellekin nälkä.

Ja ehkä niistä eväistä riittäisi jopa jaettavaa, sillä tarinalla oli jännä loppu. Eväskertomus päättyi – pienen nolostuneen miettimistauon jälkeen – siihen, että äiti kertoi pojan tuovan kylmälaukun aina täsmälleen saman painoisena takaisin.

Tuota tarinaa kuunnellessani ja Mikko Viitasen ihmettelyjä lukiessani tajusin, etten ole ennen tajunnutkaan yhden kiekkohokeman syvintä olemusta. Sanonta ”nälkäisenä peliin” ei ehkä liity mitenkään voittamisenhaluun.

Kirjoittajalla ei ole koskaan ollut ongelmia aamupalan – tai muidenkaan aterioiden – syömisessä. Ajoittain ilmenevä tarve painonhallintaan hoituu sillä, kun pudottaa iltapalojen määrän kolmesta kahteen, tai joskus jopa yhteen.