Näkökulma: Onko jääkiekkoväki valmis peilin eteen?

Jääkiekkoon lajina liittyy ilmeisiä riskejä. Onko jääkiekkoväki valmis keskustelemaan siitä, kuinka suuret riskit kaukalossa pitää hyväksyä? Kuva: Europhoto / Jukka Rautio

Pelicansin Taavi Vartiaisen raju taklaus KalPan Niko Mikkolaan viime keskiviikon ottelussa sai jääkiekkoväen pyörittelemään päätään.

Rangaistus tekisi mieli antaa, mutta syy oli vaikea keksiä. Ryntäyksen tunnusmerkit mitä luultavimmin täyttyivät, koska Vartiaisen voi todeta taklanneen Mikkolaa ”tarpeettomalla voimalla”. Pelirangaistuskin olisi voinut olla perusteltavissa, sillä Vartiaisen voi nähdä ”vahingoittaneen tai piittaamattomasti vaarantaneen vastustajaa ryntäyksen seurauksena” (lainaukset jääkiekon sääntökirjasta).

Tärkeintä olisi saavuttaa jonkinlainen yhteisymmärrys siitä, kuinka suuri riski kentälle astelevan kiekkoilijan pitää hyväksyä.

Ryntäystä suurempaa rötöstä tilanteessa oli tv-kuvien perusteella vaikea nähdä. Kurinpitäjä Sampo Liusjärvi oli tarkkanäköisempi ja tuomitsi pelikieltoa päähän kohdistuneesta taklauksesta, vaikka maallikon silmin pääosumaa oli tv-kuvista hyvin vaikea aukottomasti huomata.

Lopullinen kurinpitopäätös on kuitenkin suuressa kuvassa sivuseikka. Laajemmassa katsannossa Vartiaisen taklaus herättää sen saman kysymyksen, jota HIFK-puolustaja Joe Finley ja moni muu pelaaja eri puolilla maailmaa on herätellyt jo aiemmin tällä(kin) kaudella: onko lajin sääntökirja ajan tasalla?

Jos jääkiekko ei ole valmis siihen, ei kannata myöskään hurskastellen väittää, että esimerkiksi päävammojen kitkemiseksi tehdään kaikki mahdollinen.

Kyse ei ole yksittäisistä pelaajista. Jääkiekko lajina kamppailee vaikean yhtälön kanssa. Kukaan ei halua luopua pelin fyysisestä elementistä ja jokainen tiedostaa, että kaukalossa voi sattua, vaikka taklaaja toimisi prikulleen sääntökirjan mukaan. Täydelliseksi oppimateriaaliksi kelpaa Finleyn taklaus Michel Miklikiin. Kukaan ei halua nähdä moisen tilanteen seurauksia, vaikka Finleyn taklauksesta ei tiheälläkään kammalla löytynyt rankaisemisen aihetta.

Samalla liigat, lajin kattojärjestöt ja erilaiset intressiorganisaatiot painottavat, että pelaajien turvallisuuden ja erityisesti päävammojen kitkemiseksi tehdään kaikki mahdollinen. Lopputulos muistuttaa pallon päällä tanssivaa elefanttia: riskejä ja loukkaantumisia pitäisi ennaltaehkäistä, mutta samalla yritetään vaalia lajin fyysistä luonnetta.

Pohjimmiltaan kyse on rajanvedosta. Puhtaastakin taklauksestakin voi loukkaantua, mutta missä kohtaa puhtaankin taklauksen riskit kasvavat niin suureksi, että lajin sisällä on uskallettava tehdä kovia päätöksiä?

Jääkiekkoihmiset ovat protektionisteja, jotka eivät siedä ulkopuolelta tulevia kannanottoja lajin luonteeseen liittyen. Suomessakin kaukaloissa sattuneet ääritapaukset ovat saaneet jopa kansanedustajia avaamaan suunsa populististen irtopisteiden toivossa. Näin syntyy me vastaan muut -asetelma, jossa ne muut ovat kukkahattutätejä, jotka eivät ymmärrä lajin syvintä olemusta.

Jääkiekkoihmiset ovat protektionisteja, jotka eivät siedä ulkopuolelta tulevia kannanottoja lajin luonteeseen liittyen.

Lajin ”syvin olemus” riippuu kuitenkin siitä, keneltä kysytään, ja joka tapauksessa pelin luonne on muuttunut ja tulee muuttumaan ajan myötä radikaalistikin. Onhan jääkiekon historiassa jo muutettu esimerkiksi niinkin perustavanlaatuista asiaa kuin pelaajien määrää. Moni varttuneempi jääkiekon ystävä muistaa omakohtaisestikin ajan, jolloin vain puolustusalueella sai taklata.

Jos jääkiekkoväki haluaa suojella rakasta lajiaan ulkopuolisilta mielipiteiltä, sen on hoidettava rajanvetonsa itse. Usein se rajanveto kuitataan sanoilla ”pelaajien keskinäinen kunnioitus”, mutta sen varaan ei voi kaukalossa laskea. Aina löytyy joku, joka on valmis astelemaan moisen kirjoittamattoman koodiston ylitse sen enempiä kyselemättä.

Jos loukkaantumisriskejä halutaan nopeutuvassa lajissa suitsia, rajuistakin muutoksista pitää olla valmis keskustelemaan provosoitumatta. Jos jääkiekko ei ole valmis siihen, ei kannata myöskään hurskastellen väittää, että esimerkiksi päävammojen kitkemiseksi tehdään kaikki mahdollinen. On toissijaista, siirtyvätkö ehdotukset sellaisenaan sääntökirjaan. Tärkeintä olisi saavuttaa jonkinlainen yhteisymmärrys siitä, kuinka suuri riski kentälle astelevan kiekkoilijan pitää hyväksyä.

Voin aloittaa itse parilla konkreettisella kysymyksellä:

–Pitääkö kentällä hyväksyä se, että vastustaja voi antaa sinänsä puhtaan taklauksen ns. kuolleesta kulmasta, vai olisiko aika ottaa käyttöön NHL-tyylinen blindside-pykälä?
–Onko ok, että niin sanotusti kolmantena miehenä taklaamista ei ole säännöissä erityisesti kielletty, vaikka jokainen lajia jollakin tasolla pelannut ymmärtää, kuinka vaaralliset seuraukset sillä voi olla?

Oma vastausrivini: ei pidä. Olisi. Ei ole.