Näkökulma: Kuuluvatko kurinpitäjä ja koodi samaan lauseeseen?

Kontaktipeli kuuluu jääkiekkoon ja kovat taklaukset ovat osa lajia. Arttu Pelli ja Toni Suuronen näyttivät viime kaudella laitaväännön mallia. Kuva: Pekka Lehmuskallio

"Onko pelikieltojen pituuksien vertaaminen se pääasia, jota Suomi-kiekon keskustelukulttuuri juuri nyt kaipaa, kysyy Kiekkoareenan tuottaja JP Mikola."

Niinhän tässä tällä kertaa – tai taas  – kävi, että kurinpitoasiat ovat nousseet päärooliin SM-liigan ensimmäisten viikkojen aikana.

Pääroolista puhuminen ei ole tässä yhteydessä mikään teatteritaiteen puolelta lainattu kielikuva, vaan pääasiat ovat aidosti vakava asia.

Päähän kohdistuvat taklaukset ja niiden aiheuttamat aivovammat uhkaavat koko lajin asemaa. Liigapelaajilla kyse on ammatista ja terveydestä. Lajin vinkkelistä kyse on maineesta, pidemmällä aikajänteellä myös koko lajin uskottavuudesta.

Toisin kuin lajiväki monesti ajattelee, jääkiekko – ja sen lippulaiva SM-liiga – eivät ole Suomessa mikään muusta yhteiskunnasta irrallinen saareke, jossa on omat lait ja omat tulkinnat.

No, nyt myös kurinpitäjä alleviivaa saman asian: Koodin mukaiset muistutukset eivät kuulu lajiin.

Näin muotoilu kuului tuoreessa kurinpitopäätöksessä:

”Niin sanottuun jääkiekon sisäiseen koodistoon liittyvät muistutukset vastustajan pelaajille hoidetaan jääkiekon säännöistä riippumatta usein kaukalossa pelaajien toimesta. (Miro) Karjalaisen toiminta – erityisesti tappeluhaluttoman pelaajaan kohdistettu nyrkkitappelu – ei kuitenkaan ole hyväksyttävä tapa toimia. Rangaistusten jakaminen ei tapahdu Liigassa pelaajien taholta."

Joku voi toki pitää erikoisena sitä, että kurinpitäjä alkoi horista koodista, mutta se on väärä tulkinta. Paljon esillä ollut delegaatio otti perusteluissaan hyvin selkeän kannan – vaikka ilmaisikin sen hieman kapulakielisesti.

Suomennettuna sen voi sanoa näin: Pelaajilla ei ole erotuomarin roolia. Ja näin ollen pelaajilla ei ole myöskään kurinpitäjän roolia.

Se on selkeä linjaus. Kun roolijako on nyt selvä, enää kurinpitäjän ei tarvitse murehtia muusta kuin siitä, että langetetuissa pelikielloissa on selkeä linja.

Siinä riittää tekemistä riittävästi. Piste.

* * *

Tämän jutun pisteen voisi tosiaan lyödä yllä olevan lauseen perään.

Mutta riittääkö se? Ei. Vaikka kurinpitäjällä tekemistä on "riittävästi", se ei vielä riitä.

Jos Karjalaisen saamaa kahden ottelun pelikieltoa tarkastelee yksityiskohtaisemmin, aletaan päästä pääteemaan. Kahden ottelun pelikiellolla palkittu HPK:n Miro Karjalainen kävi Kärppien Jari Sailion päälle siitä yksinkertaisesta syystä, että mitta tuli täyteen.

Agraariajan termejä käyttäen Sailio niitti sitä, mitä kylvi.

Ensin hän taklasi sarja-avauksessa HPK:n Joonas Lehtivuorta niin, ettei puolustaja ole vieläkään pelikykyinen. Seuraavana päivänä samojen joukkueiden kohdatessa Sailion taklaus osui Roope Laavaisen päähän (seurauksena 3 ottelua). Kerhon ja Kärppien kauden kolmannessa kohtaamisessa kolisi taas: uhrina oli kolmas HPK:n pakki, Mathias Porseland, jonka yli Sailio ajoi selkäpuolelta.

Sitten tuli Sailiolle noutaja.

Kurinpitäjä ei pitänyt Karjalaisen tekoa spontaanina, eikä se sitä tainnut ollakaan. Kiekkoareenan tekijätiimissä tiedettiin jo lauantaina päivällä, mitä oli luvassa. "Tänään rytisee. Kahdessa aiemmassa HPK-pelissä sikaillut Sailio saa kunnon kurmuutuksen Miro Karjalaiselta", luki whatsapp-viestissä reilusti ennen ottelua. 

Oli kyse sitten tiedosta, ennustuksesta tai valistuneesta arvauksesta, niin kyllä rytisi. Tässä katsannossa kurinpitodelegaatio osoitti sisäistäneensä pelin hengen.  

* * *

Mutta sisäistääkö jääkiekkoväki sen, kuinka iso kysymys päähän kohdistuneet taklaukset ovat? Koko lajiyhteisö on nyt tiukan paikan edessä.

Liiga pyörii kiivaalla ottelukalenterin mukaisesti, mutta samaan aikaan pitäisi ymmärtää myös pysähtyä. Mitä se sitten tarkoittaa? Kiihdyttämistä ja jarruttamista yhtä aikaako?

Ei tietenkään. Pelikieltojen pituuksien arpominen – tai puntaroitu langettaminen – ei vielä riitä. Koko laji tarvitsee arvokeskustelua siitä, mitä jääkiekko on ja mitä sen halutaan olevan. Onko syytä pitää laji sellaisena kuin se nyt on ja hyväksyä, että arvostus valuu viemäriin?

Se uhka on todellinen.

Kyse ei tietenkään ole mistään äkkipysähdyksestä. Ei tietenkään. Ei ainakaan niin kauan kuin me keski-ikäiset laji-intoilijat jaksamme maksaa lippumme ja itse tasavallan presidentti antaa Amerikoissa asti lajille vetoapua – ja saa sitä vastavuoroisesti itsekin. 

Murros on hitaampi – mutta väistämätön, jos asiat tehdään niin kuin aina ennenkin. Vanhemmat alkavat miettiä jälkikasvulleen terveellisempiä harrastuksia. Näissä asioissa äidit ovat usein isiä valveutuneempia. Ei ole kyse arvauksesta, jos väitän, että viime perjantaina julkaistun Hockey Maman hätähuudon allekirjoittaa aika moni lätkämutsi – tai kiekkohenkilö, niin kuin nykyään kuuluu neutraalin latistavasti sanoa.

Vain ani harva järkevä ihminen maksaa satoja euroja kuukaudessa harrastuksesta, jossa lajijätkät taittavat peistä siitä, saiko joku törttöilijä pari peliä liikaa ja joku toinen saman verran liian vähän. Tai katsovat samoja giffejä kymmenen kertaa omilta ruuduiltaan ja väittelevät sen jälkeen hampaat irvessä siitä, 1) osuiko se päähän? 2) ja vaikka osui, oliko vika silti vastaanottajassa? 3) Oliko taklaus tahallinen vai 4) lähtikö taklatulta vain vahingossa taju, terveys ja tulevaisuus?

Eli: Ansaitsiko joku tulla alle kolmekymppisenä eläkäläiseksi vain siksi, koska jäi kolmantena pelaajana tilanteeseen tulleen kolaamaksi. Onko oikeutettua aiheuttaa aivovamma sillä perusteella, että vastustaja huolimattomuuttaan piti katsettaan jossakin muualla kuin puolen kentän vauhdilla kohti tulleessa täryjyrässä?

Tähän keskusteluun valistunein kommentti kuultiin viime kaudella vanhalta mestarilta, Ari Vallinilta. Hän kysyi kaikkitietäviltä kovan kontaktipelin ystäviltä, miten päähän kohdistunut taklaus otetaan vastaan. Niin. Miten?

Ja sama asia vakavammasta vinkkelistä. Isossa kuvassa kyse ei ole siitä, saako Jari kolme ja Matti 13 peliä. Laajemmissa silmänaloissa kyse on ihmisen aivoista. Urheilijoiden terveys ajaa lopulta kaiken muun edelle. 
Lopputulos on vääjäämätön.
Vaikka jätettäisiin rahasta puhuminen sivummalle, ani harva järkevä ihminen haluaa altistaa lapsensa harrastukselle, jossa on suuri riski saada pysyvä aivovamma.

Jos ajatellaan yhtään illan ottelukierrosta pidemmälle, on uskallettava sanoa, että jääkiekko ei ole muusta maailmasta irrallinen saari, jossa on omat lakinsa. 

On uskallettava tehdä muutakin kuin vertailla pelikieltojen pituuksia.