Näkökulma: Kannattaminen vaatii arvovalintoja, ja joskus ne ovat kipeitä

Jos kannattajan ja seuran arvot eivät enää kohtaa, edessä on tuskaisia valintoja, kirjoittaa Juhavaltteri Salminen. Kuva: Europhoto/Jukka Rautio

Tuomas Heikkilä julkaisi viime viikolla Kiekkoareenassa kolumnin, jossa arvon kollega kommentoi Jokereiden yritystä markkinoida lauantaista Kaisaniemen ulkoilmaottelua satavuotiaan Suomen kunnioittamistilaisuutena.

Heikkilän kärkäs ja suorasanainen kolumni herätti runsaasti palautetta. Palautevyöry osoittaa ainakin sen, kuinka herkkä aihe Jokereiden seikkailu Venäjällä talouspakotteiden alaisten miljardöörien rahoittamana on. Vasta-argumentit olivat moninaisia ja ulottuivat Jokereiden Suomeen maksamista veroista aina puhtaaseen whataboutismiin saakka.

KHL-Jokereihin ja seuran toiminnan etiikkaan liittyvät keskustelut ovat siitä hedelmällistä maaperää, että ne herättävät pohtimaan varsin laajaa ja filosofistakin urheilukysymystä – sitä samaa, johon KHL-kelkasta poisjääneet Jokereiden kannattajatkin ovat varmasti etsineet vastauksia vuosikaupalla: mitä oikeastaan kannatamme, kun kannatamme urheiluseuraa?

Urheiluseuran kannattaminen on pohjimmiltaan täysin tunnevetoista ja irrationaalista toimintaa. Tyypillisimmillään suhde omaan suosikkiseuraan syntyy varhaisella iällä ja yleensä ilman erityisen syvällistä pohdintaa. Joku perii suosikkijoukkueensa vanhemmiltaan, toinen hyppää yksinkertaisesti kotikaupunkinsa ylpeyden kelkkaan, kolmas voi päätyä kannattamaan intohimoisesti vaikkapa sitä joukkuetta, jonka logo miellyttää silmää eniten.

Aluksi kannattaminen on helppo kiteyttää siihen, että oma joukkue pelaa jotain toista joukkuetta vastaan, ja enemmän maaleja tehnyt voittaa. Mutta jos urheilu olisi oikeasti näin yksinkertaista, se tuskin keräisi taakseen valtavia massoja.

Kun kannattaminen syvenee (ja/tai kannattaja itse varttuu), kannattamisesta tulee jotain paljon suurempaa kuin otteluiden ja mestaruuksien voittamista tai häviämistä. Siinä on se tylsä puoli, että kannattamisen jalostuminen edellyttää tiedostamista ja arvovalintoja. Siinä vaiheessa tunteiden rinnalle livahtaa järki. Seurasta tulee osa identiteettiä, ja siihen identiteettiin liittyvät seurojen arvot.

Ja arvojahan urheiluseuroilla on. Tuskin kukaan kiistää, etteikö urheilulla olisi yhteiskunnallista merkitystä, ja urheiluseurat itsekin mielellään korostavat yhteiskunnallista roolia ainakin silloin, kun se heille itselleen sopii.

Kenties maailman tunnetuin esimerkki on FC Barcelona, jossa on piipahtanut myös joukko suomalaisia Juhani Wahlstenista Jari Litmasen ja Kalle Kaskisen kautta Petteri Koposeen. Barca on iät ja ajat ollut yksi suurimmista katalanismin symboleista (ja vastapainoksi jättiläisen naapuri RCD Espanyol on huomattavasti espanjalaismielisempi). Jos hyppäät Barcelonan kelkkaan, osallistut katalanismin traditioon seurassa.

Eikä asia ole Suomessakaan vieras, vaikka mittakaava on pienempi. Ruotsinkielisyys tai edes ruotsin kielen taito ei (ainakaan enää) ole edellytys HIFK:n kannattamiselle, mutta jos olet suoranainen ruotsin kielen vastustaja, suhteesi kannattamaasi seuraan tulee väistämättä olemaan ristiriitainen. Toinen perinteinen suomalaisen urheilun raja-aita kulki pitkään työläis- ja porvariseurojen välillä. Esimerkkejä olisi enemmän kuin tähän kolumniin on mielekästä mahduttaa.

Ja Jos joku nyt kiroaa urheilun ja politiikan sekoittamista, niin unohda koko juttu. Todennäköisesti sinunkin suosikkijoukkueesi pelaa ottelunsa areenalla, jonka rakentaminen ja mahdollisesti rahoittaminenkin on ollut vähintäänkin kunnallispoliittinen päätös. Ja näyttäkää minulle se suomalainen urheiluseura, joka pyörittää toimintaansa ilman minkäänlaista julkista tukea itse omistamissaan olosuhteissa.

Barcelona-kannattaja voi toki perustella itselleen seuraavansa vain urheilua ja jättävänsä katalanismin muille. Jokereiden kannattaja voi nähdä seuransa nykyomistuksen ja sarjatason periaatteessa epämukavana asiana, mutta tyytyä vain nauttimaan huipputason jääkiekosta. HIFK-kannattaja voi vihata ruotsin kieltä sydämensä kyllyydestä, mutta todeta vain käyvänsä kivoissa urheilutapahtumissa.

Moinen ajattelu on kuitenkin lähinnä tietoista naiiviutta. Se on suunnilleen sama asia, kuin ostaisi vaatekaupasta kehitysmaassa huonoissa työoloissa tehdyn paidan ja sanoisi, että sehän on vain paita. Ihanan naiivia, mutta vaatekaupalle naiiviutesi on hiljainen hyväksyntä ja lupa jatkaa toimivaksi havaitulla linjalla.

Urheilussa asia on vain sikäli kinkkisempi, että shoppailija voi vaihtaa eettisempään vaatekauppaan, mutta suosikkiseuraa ei noin vain vaihdeta. Kulutustavaroihin panostetaan kylmällä rahalla, omaan seuraan tunteella ja vereslihalla. Sellaisen panostuksen kohdetta ei nappia painamalla vaihdeta. Suosikkiseura ei ole meille tuote.

On helppo ymmärtää, että monille Jokereiden kannattajalle lähivuosikymmenet ovat olleet kivikkoista menoa. Oikein pitkäaikainen jokeri on seurannut vierestä seuransa muutosta duunarijengistä ensin SM-liigan ökyseuraksi ja sitten ulkomaalaisrahoitteiseksi, vieraan maan sarjassa pelaavaksi organisaatioksi. Ei ihme, että siirtymä on ollut monille Jokereiden kannattajille vaikea ja joillekin ylivoimainen. Silti heidänkin tyly tehtävänsä on ollut päättää, kohtaavatko heidän arvonsa enää seuransa arvoja. Jos Jokereiden kannattaja pystyy mukisematta nielemään seuransa nykyisen omistus- ja rahoituspohjan, mitään ongelmaa ei ole.

Palatakseni alun kysymykseen: mitä oikeastaan kannatamme, kun kannatamme urheiluseuraa?

Identiteettiä ja arvoja. Joka niiltä silmänsä ummistaa, on hölmö joko tiedostamattaan tai tahallaan.

Suomalaisella kannattajalla ei ole juuri muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä tai olla hyväksymättä tilanne. Ruotsissa ja Saksassa 51 prosentin sääntö pitää huolen siitä, että päätösvalta on seuran jäsenillä – eli kannattajilla. Jos seurajohdon toimet eivät miellytä, johtohahmoista voi joukkovoimalla hankkiutua eroon. Suomalaiset urheilukannattajat sen sijaan voivat vain toivoa, että seuransa nykyiset ja mahdolliset tulevat omistajat kunnioittavat niitä arvoja, jotka kannattajat ovat valmiita hyväksymään.