Näkökulma: Aika vaatia valmentajilta vastuunkantoa

Valmentajilta pitää voida vaatia enemmän, kun pelaajaturvallisuudesta puhutaan, kirjoittaa Juhavaltteri Salminen. Kuva: Europhoto/Jukka Rautio

HPK-puolustaja Miro Karjalainen on noussut muutaman päivän aikana varsin näkyvään osaan kiekkokeskustelua, etenkin jos asia suhteutetaan EKS-kasvatin pelilliseen painoarvoon liigajoukkueen takalinjoilla.

Ensimmäisen kerran kolahti lauantaina, kun Karjalainen taklasi Lukon Lauri Tukosen sairastuvalle Hämeenlinnassa. Tilanteesta ei tuomittu rangaistusta, eikä voitukaan tuomita, sillä jääkiekon (eurooppalaisessa) sääntökirjassa ei erikseen kielletä taklaamista kuolleesta kulmasta ja/tai niin sanottuna ”kolmantena pelaajana”. Se on häpeäksi jääkiekolle, ainakin jos puheen päävammojen ehkäisystä halutaan olevan muutakin kuin tekopyhää hurskastelua. Vaikka taklaus sääntökirjaa noudattikin, terveellä maalais- ja kiekkojärjellä on vaikea nähdä tilannetta muuten kuin niin, että Karjalainen ottaa vapauden leikkiä vastustajan terveydellä.

Tiistai-iltana Hakametsässä sääntökirjakaan ei enää pelastanut, kun Karjalainen kolasi Ilveksen Eemeli Suomen keskialueella. Suomi ei onneksi loukkaantunut tilanteessa (joskin hyökkääjän palaaminen jäälle vain hetkeä myöhemmin herättää kysymyksiä Liigan käytännöistä pääosumien suhteen), mutta Karjalaisen ilta päättyi siihen. Tällä kertaa ei tarvittu sääntöspekulaatioita, sillä pykälissä todetaan yksiselitteisesti, ettei puhdasta päähän kohdistuvaa taklausta ole olemassakaan.

On selvää, että ensisijaisesti tekemisissään on vastuussaan Karjalainen itse. Näissäkin kahdessa tilanteessa Karjalaisella on riittävästi sekä valtaa että aikaa päättää, altistaako hän vastustajan pelaajan pahalle loukkaantumiselle. Pelaajan vastaus oli kummassakin tapauksessa myöntävä.

Katsotaanpa kuitenkin isompaa kuvaa. Tiistain Ilves-ottelussa Karjalainen saatettiin isoista ovista ulos jo viidettä kertaa tällä kaudella. Se on tolkuton määrä 23 ottelua pelanneelle pelaajalle, jonka keskimääräinen peliaika on 12 minuuttia ja neljä sekuntia per ilta. Niin tolkuton, että se panee tosissaan miettimään Karjalaisen minuuttien hyötysuhdetta, kun miehen muutkaan tilastot eivät kieli kovinkaan tuloksekkaasta pelaamisesta.

Toki pari kertaa lähtö on tullut tappeluista, jotka monien papereissa arvioidaan aivan eri asteikolla kuin päähän kohdistuneet taklaukset, mutta iso johtopäätös on silti selvä: pelaajalla on ilmeisiä ja toistuvia vaikeuksia pysyä sääntökirjan sallimissa rajoissa.

Ja kun tilanne on tämä, on korkea aika ulottaa vastuukysymystä askeleen pidemmälle. Jos toistuvasti sääntöjä rikkova pelaaja palaa askiin seuraavassa mahdollisessa ottelussa ja sama meno jatkuu, niin syyttävää sormea sopii kohdistaa vaihtopenkin taaksekin.

Mikäli saman valmentajan alaisuudessa sääntökirjan rajoja venytetään ja ylitetään toistuvasti, jäljelle jää oikeastaan kaksi vaihtoehtoa. Toinen niistä on se, että pelaaja on yksinkertaisesti kuriton. Tässä tapauksessa pitää kysyä, miksi valmentaja ei pysty pitämään pelaajaa lieassa, tai miksi pelaaja ylipäätään saa pelata – varsinkin, jos kyse on rivipakista, joka pelaa 12 minuutin peliajallaan miinusmerkkistä lätkää silloinkin, kun pysyy kentällä.

Toinen vaihtoehto on se, että pelaajalla on toimilleen valmennuksen vähintäänkin hiljainen hyväksyntä. Jos totuus on tämä, niin puheenvuorot pelaajaturvallisuudesta voi lokeroida pelkiksi juhlapuheiksi.

Tilanteesta alkaa erehdyttävästi tulla mieleen kauden 2015–16 Pelicans. Muistattehan sen Suomi-kiekon tarkkailuluokan, jonka etupulpetin kaverit keräilivät toistuvasti pelikieltoja erilaisista kolttosista?

Silloin Petri Matikaisen johtaman Pelicans-valmennuksen reaktio ei suinkaan ollut ainakaan ulospäin tuomitseva. Sen sijaan Lahteen luotiin me vastaan muu maailma -ilmapiiri, joka saattoi kyllä hyvinkin auttaa Pelicansia voittamaan joitakin kiekkopelejä. Kolikon toinen puoli oli se, että yksikään vastustaja ei voinut kaukaloon astellessaan olla varma siitä, että hänen terveydellään ei tänä iltana leikitä.

Nyt katseita voi kohdistaa hiljalleen alkaa kohdistaa Antti Pennasen johtamaan HPK-valmennukseen. Kun kiekkokauden suureksi teemaksi on noussut pelaajien keskinäinen kunnioitus, on korkea aika nostaa tapetille myös valmentajien vastuu terveen ilmapiirin luomisessa. Valmennuksen tehtäviin kuuluu luoda joukkueeseensa tietynlainen arvomaailma ja vetää toiminnalle rajat. Kun lajiyhteisö kerran haluaa paasata lajin turvallisuuden ja päävammojen ehkäisyn puolesta, valmentajilta pitää voida vaatia talkoisiin osallistumista.

Yhtäkään valmentajaa ei voi suoranaisesti syyttää, jos oma suojatti hölmöilee kaukalossa, mutta jos ongelmia tuppaa toistuvasti osumaan samoille joukkueille, on aika kyseenalaistaa esimiehenkin ratkaisuja. Yksikään rikoksenuusija ei nimittäin pelaa vaihtoakaan, jos valmennus niin päättää. Toistaiseksi valmentajat ovat saaneet piilotella verbaalitikareilta ihan rauhassa, kun suurin huomio kohdistuu aina pelikieltojen pituuteen.

Kiekkofanit kritisoivat jatkuvasti suosikkijoukkueidensa valmentajien peluutusratkaisuja. Vähän väliä väärät miehet pelaavat ylivoimaa, kärkipelaajat peluutetaan ratkaisuhetkillä puhki tai oman kylän lupaava nuori ei saa riittävästi peliminuutteja. Miksemme saman tien ulottaisi kritiikkiä myös niihin hetkiin, kun kentälle luistelee toistuvasti vaarallisella tavalla pelaava pelaaja? Miten se eroaa edellä mainituista esimerkeistä?

No, yhdellä tavalla ainakin. Huonon ylivoiman takia voi joskus hävitä jääkiekko-ottelun. Jos jääkiekkokaukaloiden taparikollinen käy kolttosilla, tuloksena on viiden minuutin alivoiman lisäksi se, että vastustaja siirtyy lähiviikoiksi paljon yksittäistä lätkämatsia tärkeämpien koitosten pariin.

Ensi kerralla, kun jonkun kaukalosankarin sikailu aiheuttaa spontaanin ”aina sama mies” -taivastelun, vaatikaa ihmeessä jälleen tuntuvia pelikieltoja. Mutta kysykää samalla myös, miksi valmennus mahdollistaa toistuvan toilailun. Sillä kysymyksellä voi tehdä yllättävän ison palveluksen pelaajaturvallisuudelle.

Ja jos tämä ehdotus tuntuu radikaalilta, järkytyt pienestä. Ruotsalainen ex-kiekkoilija ja nykyinen kiekkotoimittaja Hans Abrahamsson kysyi nimittäin reilu vuosi sitten poleemisesti, tarvitseeko kroonisilla rötöstelijöillä ylipäätään olla oikeutta pelata jääkiekkoa..

Siihen verrattuna minun ehdotukseni punnitaan neuvolassa.