Myrsky Muumilaaksossa

Kaikki Muumit eivät ole laaksossa. Heistä – vai pitäisikö piirroshahmoista sanoa ’niistä’ – kaksi on Antti Raannan maskissa.

Siis New Yorkissa.

Ja siellä pilvenpiirtäjien varjossa ja miljoonakaupungin hälyssä ne ovat koko loppukauden, kaikesta alkuviikon tuohtumisesta huolimatta. Yle ja MTV selvittivät alkuviikolla kilpaa, mitä Moomin Characters Oy Ltd on mieltä Rannan päänsuojuksesta.

Varmasti kävi selväksi, että ”Muumit on Tove Janssonin luoma tekijänoikeuden alainen kokonaistaideteos”. Ja selväksi kävi myös se, ettei tekijänoikeuksia valvova taho syyllistänyt Raantaa, vaan kynäruiskua käyttänyttä David Gunnarssonia.

Ja jotta jo vanhojen asioiden listalle unohtunutta jupakka ei heräisi enää enempää henkiin, on syytä todeta lopputulos. Muumit saavat pysyä maskissa kauden loppuun, jotta Raanta saa keskittyä rauhassa pelihommiin ja koska ajatus Pikku Myystä ja Muumipapasta ei ollut pahantahtoinen, vaan kyse oli kunnianosoituksesta.

Se siitä. Jos totta puhutaan, Muumit ovat tässä kirjoituksessa vain huomiota herättämässä. Klikkauksia kosiskelemassa.

Tosiasiassa Raannan NHL-debyytti keräsi huomiota ihan toisesta syystä. Ja se syy oli urheilullinen: nollapeli.

Niin kuin täällä Kiekkoareenassakin on todettu, raumalaisvahti onnistui nollan pitämisessä ensimmäisenä debytanttina 58 vuoteen Rangersin veräjällä. Marcel Paille –nimisen molarin nollapelistä ei sattuneista syistä löydy YouTubesta top 5 –koostetta. Tai uskon, että ei löydy. Ei ole tullut tarkistettua.

Sen sijaan ryhdyin tarkistamaan, kuinka usein (tai harvoin) NHL:ssä nähdään nollapelejä. Aika usein, loppujen lopuksi. Raanta piti pömpelinsä koskemattomana neljännen kerran NHL-urallaan. Kyse on tietysti huippuvahdista, joka on saanut pelata huippujoukkueissa. Rangersissa ja Chicagossa nollan pitäminen on – luultavasti – hieman helpompaa kuin Columbuksessa tai nykyvireisessä Bostonissa.

Mutta kuinka helppoa nollan pitäminen on? Onko se esimerkiksi helpompaa tai vaikeampaa kuin hattutempun iskeminen? No, on todellakin.

NHL:n runkosarjassa tahkottiin viime kaudella 1 230 ottelua. Niissä nähtiin 168 nollapeliä. Hattutemppuja juhlittiin 49 kertaa. Peruskoulun prosenttilaskulla ja matematiikalla päädytään siihen, että nollapeli on NHL:ssä yli kolme kertaa helpompi kuin hattutemppu.

Entä SM-liigassa?

Nollapelin torjuminen hellyttää aina palkintoraadit, ja niin tietysti pitääkin. Tosiasiassa nollapeli ei ole huippuveskareille läheskään yhtä harvinaista herkkua kuin epäterveellinen hampurilaisateria tai vielä epäterveellisempi saunailta.

Lukon Ryan Zapolski on pelannut tässä vaiheessa kautta jo viisi nollapeliä. Tahti on sellainen, että nopeimmat ovat jo syystäkin kyselleet maistraatista, josko yhdysvaltalaisvahdin nimen voisi vaihtaa – tarvittaessa ilman asianosaisen nimenomaista suostumusta – Zabonatoriksi.

Mutta kumpi onkaan harvinaisempaa: hattutemppu vai nollapeli. Tällä kaudella Liigassa on nyt nähty 24 nollapeliä. Hattutemppuja on ollut yksi. Se oli TPS:n Ilkka Pikkaraisen täysosumailta viime kuussa Vaasassa.

Raumalaisetkin nollannut KalPan Eero Kilpeläinen puolestaan on torjunut tällä kaudella neljä nollapeliä, ja niistä kolme nyt putkeen. Se on jo todella kova juttu.

Jos jääkiekossa arvostettaisiin akateemisuutta ja väitöstilaisuuksia, Kilpeläisen urotekoa voisi sanoa tohtorinhattutempuksi.

Mutta jätetään se ajatus todellakin vain ajatukseksi. Jos ei muusta syystä, niin siksi, ettei tohtorinhattuja kenties yksinoikeudella valmistava Doctoral Hats Oy Ltd pahastu tai pillastu.