Muistokirjoitus: Vain keho astuu Kansiareenalle – sydän jää Hakametsään

Arkkitehti Jaakko Tähtisen suunnitteleman Hakametsän jäähallin leimallisia piirteitä ovat satulanmuotoinen riippukatto ja päätyjen vinot vetotangot. Kuva: Ville Viljanen.

Tamperelaisen jääkiekon ystävät voidaan jakaa Pyhäjärveläisiin, Koulukatulaisiin ja Hakametsäläisiin. Kiekkoa on pelattu pääsarjatasolla myös Eteläpuistossa ja Mariankadun kentällä, mutta edellä mainitut ovat kaupungin kiekkokartan ikoniset maamerkit.

Jääkiekkopelit sarjatasolla aloitettiin luonnonjäillä Pyhäjärvellä vuonna 1929. Kiinteälle maalle, Mariankadulle, siirryttiin kaudella 1934-35. Koulukadun kenttä korkeine kaukalonlaitoineen valmistui vuonna 1945 ja tekojää 1956. Hakametsä nousi Uudenkylän kylkeen 1965.

Tänään otettiin askel yhä lähemmäs uuden hallin rakentamista. Se valmistunee vuonna 2021.

Pelipaikan vaihto ei ole milloinkaan käynyt kivuttomasti.

Voi hyvin kuvitella, miten Pyhäjärveläinen ei sisimmässään koskaan mieltänyt kuivan maan kenttiä ja tekojäätä omakseen. Luonnonjäähän tottuneelle ne tuntuivat jotenkin teennäisiltä.

Koulukatulaisten kannasta on runsaasti luotettavia aikalaiskuvauksia. Niissä toistuu seisomakatsomon ainutlaatuinen tunnelma.

Kimmo Leinonen herkistelee kirjassaan Koulukadun sankarit (2014): ”upeasti erätauoilla kovaäänisistä soinut uusin äänilevymusiikki, manuaalinen tulostaulu numeroiden vaihtajineen, letkujäädytykset, lumisateiden vuoksi kesken erien suoritetut kentän lanaukset, vapaaehtoisten osallistumiset kentän lanaustalkoisiin, katsojien kannatushuudot lumenluojille, moderni moottoroitu kenttälana viimeisinä kausina.”

On helppo ymmärtää, millainen lämpö näistä muistoista aikalaisille välittyy.

Leinosen mukaan ”Hakametsän myötä kiekkokulttuuri koki muutoksen viihteellisempään muotoon” – se on aidon Koulukatulaisen puhetta. Osa Kimmo Leinosesta, ja muista Koulukatulaisista, jäi tuohon katsomoon.

Aika tulee näyttämään, mitkä ovat Hakametsän koskettavimmat muistijäljet. Voisi kuvitella, että siirtyminen Koulukadulta Hakametsään oli huomattavasti isompi muutos kuin Hakametsästä Kannelle.

Tai ehkä ne kaihon kohteet vain ovat toisenlaisia. Hakametsän länsipuolen seinän läpi aikoinaan kuultanut valo. Pienten käsien töminä mainoslaitoihin. Hallin kaikkien aikojen (väliaikaisen) takinkääntäjän Palo-Penan ylväs tuomarointi. Maailma muuttuu, ja ajan saatossa jokapäiväisestä tulee eilinen, saavuttamaton.

Ainakin yksi asia yhdistää Koulukadun ja Hakametsän ystävää: asenne viihteellisyyteen.

Hakametsäläinenkään ei tule pureskelematta nielemään uuden viihdekeskuksen autuutta. Kantta mainostetaan globaaleilla virroilla, maailmanluokan spektaakkeleilla, turismilla, yhteisellä olohuoneella, metropolipöhinällä. Hakametsäläinen ostaisi pikemminkin argumentit jään paremmasta laadusta tai kenttätapahtumien esteettömästä näkyvyydestä.

Ehkä ’viihteellistymisessä” on kysymys ikiaikaisesta, alitajuisesta(kin) eronteosta uuteen sukupolveen ja väistämättömään muutokseen – me teimme sen aidommin ja rankemmin.

Mutta hyväksyttävä se on: jääkiekkoa ei Hakametsässä jatkossa enää pelata. Ennen siirtymistään palvelemaan muita lajeja Hakametsä ajautuu muutaman vuoden saattohoitoon. Kattovaijereita koristavat surunauhat, kasvoja kirjaimet. Puhutaan pakkaselle, puhutaan pohjatuulelle.

Kun monitoimihelvetti näkee päivänvalon, vain Hakametsäläisen keho astuu Kannelle, sydän ei. Uutuuttaan kiiltäviä käytäviä vaeltaa joukko eksyneenoloisia.

Hakametsäläisiä on moneen lähtöön. Yksi on pelannut Hakametsässä puolivuosisataa aamuhöntsyjä. Toinen on imenyt pelaajauralleen nosteen hallin legendojen päivittäisestä esimerkistä, tarinoista ja kehon huurujen kyllästämästä patinasta.

Kolmas identifioituu paikkakunnalle juuri muuttaneena Hakametsän kautta pohjoishämäläiseen identiteettiin. Identiteettiin, joka ei ole kovaäänisin tai ärhäkkäin, mutta lempein, kärsivällisin, pöyhkeilemättömin.

Neljäs, ja kenties syvällisin ja peruuttamattomin, Hakametsäläisyys kumpuaa lapsuuden ensikokemuksesta.

Hakametsän lapsi astelee pelin päätyttyä katsomosta käsi kädessä vanhempansa kanssa ja jalkautuu hallin käytäville. Lapsen jalka on kevyt, kaiuttimista raikaa suosikkijoukkueen voitonlaulu, jonka rytmi kaivertuu aivopoimujen alkuvahaan ja lihasmuistiin.

Hakametsäläinen syntyy tilan, sosiaalisen kontaktin, tunteen, hajun, musiikin rytmin yhteisvaikutuksesta. Veren, hien, nortin, ohran, popcornin, urean ja myskihärän tuoksu, taistelurummun kumina, kanssakulkijan läheisyys, vaisto vieraan läsnäolosta – ollaan alkukantaisen ytimessä.

Kuluu vuosia, vuosikymmeniä. Hakametsän lapsi, sittemmin aikuinen, nojaa pyörällään hangenvalkoiseen betoniin kuten tuhansia kertoja aiemmin. Hakametsäläinen silittää kaipuussaan hallin helmaa, mutta sieltä ei hohkaa sielu, jää.

Nostos, kotiinpaluu. Algos, tuska. Voit palata paikkaan, mutta et aikaan. Et ole koskaan paikassa, vaan paikka on aina sinussa. "Georgia, Georgia, no peace I find. Just an old sweet song keeps Georgia on my mind," lauloi Ray Charleskin suoraan kaihon ytimestä.

Kun tuuli käy päätyjen vinojen vetotankojesi lomitse ja satulanmuotoisen riippukattosi ylitse, ei Sinua enää ole, eikä asuinsijasi enää Sinua tunne. Halli ja hallipolvet vaipuvat unholaan.

Sosiologi toteaisi kuivakkaasti, että Hakametsä siirtyy muistin paikaksi, joka "yhdistää yhteisön jäsenet muistelemaan ja tulkitsemaan menneisyyttä sekä uudistamaan tietoisuutensa historiasta". Hakametsästä tulee myös muistin maisema, ajallinen kerrostuma, jonka voi konkreettisesti havaita.

Muistin paikka tai maisema, yhtä kaikki, elävänä haudattu hyvä halli. Elämälle vieraiden muistimetaforien viitoittamana Hakametsäläiselle voi kuitenkin terapiamuotona suositella säännöllisiä kävelylenkkejä hallin ympäri tai yhteisöllistä muistelua keskustelupalstoilla.

Eivät ne varsinaisesti auta, mutta jollain tavalla toivoa selviytymisestä on ylläpidettävä.

Nostalgian nälkäisille: Hakametsän hallin alkuperäisiä puupenkkejä voi käydä koskettelemassa Pyynikin palloiluhallissa (vas.) ja oransseja kuppituoleja Nokian jäähallissa (oik.). Kuvat: Ville Viljanen.