MM-turnaus oli parasta PR:ää NHL:lle – KHL:n kuristusote ei tästä enää tiukkene

 

Vaikka MM-kisoissa pelataan oman maan värien puolesta, NHL:n vaikutus Ruotsiin toiseen peräkkäiseen maailmanmestaruuteen oli kiistaton. Kuva: Alexander Demianchuk/TASS/All Over Press

Upea MM-finaali ja koko Tanskan kisat nostivat polttopisteeseen kansainvälisen huippukiekkoilun vaatimustason.

Vuosien varrella on varmasti väsymykseen asti toistettu, että se on kivikova. Niin onkin. Mutta kuinka kova?

Ilman vertailupohjaa ja kontrastia on mahdoton sanoa, millaisia taitoja ja ominaisuuksia maailman absoluuttisella huipulla tarvitaan. 

Vertailukohta on onneksi olemassa: sitä kutsutaan NHL:ksi.

Herningin ja Kööpenhaminan kamppailuissa NHL-tason vertailuaineistoa viiletti toistasataa kappaletta. 

Iso eurokaukalo ei jättänyt osaamista pimentoon. Maailman parhaat pelaajat esittivät huikeaa jääkiekkoa. NHL on maailman kovin liiga. Se ei ole maku- tai tulkintakysymys, vaan tosiasia. Fakta.

*  *  *
Kun Ruotsi ja Sveitsi edellisen kerran pelasivat MM-finaalissa, elettiin vuotta 2013. 

Viisi vuotta sitten Suomi-kiekko – etenkin sen ykköstuote SM-liiga – oli ajautunut henkitoreisiin. Pääsarjamme sätki ja rimpuili kaikkien aikojen kuristusotteessa. Kuristajalle oli olemassa nimikin: KHL.

Idän ihmeliiga oli puristamassa Suomen sarjakiekkoilua henkihieveriin. Lähes jokainen joukkue menetti ykkösmiehensä KHL:ään.

Kirjoitin Globenissa pelatun MM-finaalin jälkeen tylyn analyysin: "Yksipuolinen idänkauppa ajaa SM-liigan sen historian pahimpaan huippupelaajapulaan, mutta vielä enemmän kehityskulku uhkaa Leijonien kilpailukykyä."

Jatkoarvio oli olevinaan selkeä: "Länsimarkkinat on saatava vetämään: Kiekko-Suomi tarvitsee lisää NHL-pelaajia. MM-kisat osoittivat, että europelaajien kärkitaso ei riitä maailman valioiden seurassa."

Kuulostaako tutulta? Aivan. Kiekko-Suomi tarvitsee yhä lisää NHL-pelaajia.

*  *  *

Suomalaisten kiekkoilijoiden kannalta Itä-Euroopan KHL:n syntyminen, kasvaminen ja pullistuminen on tietysti ollut loistava asia. Omalta kantiltaan.

Se on tarjonnut töitä ja rahaa.

KHL-seurojen ilmestyminen markkinoille on ollut pelaajien ja agenttien vinkkelistä 2010-luvun suurin lottovoitto. Ei kuusi ja lisänumero, vaan ihan päävoitto. Jättipotti.

Muutama vuosi Venäjällä, ja tulevaisuus on turvattu. Vielä ennen Ukrainan-kriisiä yksikin kausi idässä kuittasi asuntolainat, parilla vauraalla vuodella maksoi jo kesämökinkin. Sittemmin palkkataso on tasaantunut, mutta eivät liigaseurat rahakisassa vieläkään pärjää.

Tästä syystä otsikoin MM-kisojen pääjuttuni tarkoituksellisen raflaavasti: ”Kaikkien aikojen kuristusote”.

Tarkoitin KHL:n ylivaltaa 2010-luvun kiekko-Suomessa.

*  *  *

Vaikka viisi vuotta on lyhyt aika, yksi iso muutos on kuitenkin koettu.

Nyt länsimarkkinat vetävät jo paremmin. 

Yhteensä 14 suomalaispelaajaa ja kymmenen liigapelaajaa on jo tehnyt tai mediatietojen mukaan tekemässä tämän kevään aikana NHL-sopimuksen. Toistaiseksi.

Taalaliigan kutsu kuuluu nyt ihan eri lailla kuin vielä viisi vuotta sitten. Imu on hyvä. Ja sillä on myös urheilullisia seurannaisvaikutuksia.

Yksilötasolla seura- ja sopimusasiat ovat aina… yksityisasioita.

Olympiakisojen ykkössentterin Petri Kontiolan on varmasti ollut järkevämpi pelata isossa ykköshyökkääjän roolissa KHL:ssä kuin napostella pop cornia NHL-katsomossa tai tuppea nelosketjussa.

Sama on koskenut monia muitakin maajoukkuemiehiä, mutta jos tilannetta tarkastellaan yksilöiden sijaan Suomi-kiekkoilun kokonaisuuden kannalta, edut eivät ole olleet yhtä kiistattomat.

KHL:n vetovoima ei ole ollut uhka ainoastaan SM-liigalle, vaan koko Suomi-kiekolle. Yksipuolinen idänkauppa on puraissut myös suomalaisten NHL-pelaajien määrää.

Maailmanmestari Ruotsilla on yhä edelleen NHL:ssä enemmän puolustajia (38) kuin Suomella kenttäpelaajia yhteensä (33).

Suomen NHL-pakkien laskemiseen riittivät aneemisimpina 2010-luvun vuosina sahatyöläisen sormet. Ei heitä tälläkään kaudella ollut kuin seitsemän, ja siihen pitää laskea myös yhden NHL-pelin pelannut Sami Niku.

*  *  *

Suomessa elää sitkeä usko täkäläisen valmennuksen ylivertaisuuteen. Voi olla, että valmentajakoulutuksemme on viilattu paremmaksi kuin missään muualla, mutta järjestelmä on silti kaukana täydellisestä.

NHL-pelaajien määrä on yksi iso mittari. 

Sveitsillä heitä on 14, enemmän kuin alppimaan historiassa milloinkaan ennen. Siksi sveitsiläisten nyt voittamaa hopeaa ei ole syytä hämmästellä.

Monet haastattelemistani kiekkoihmisistä ovat olleet viime vuosien aikana sitä mieltä, että SM-liigassa on kasvatettu mieluummin pelaajia KHL:ään kuin Pohjois-Amerikkaan. Itse asiassa moni organisaatio ehti rakentaa olemassaolonsa KHL-purkurahojen varaan.

Ei rakenna enää.

Silmät ovat – jälleen ja taas vaihteeksi – avautuneet Atlantin yli. Nuorten monet maailmanmestaruudet ja NHL-draftien kärkivarausten iso määrä ja parikymppisten suomalaispelaajien menestys Pohjois-Amerikassa ovat olleet mitä parasta PR:ää.

Silti ja juuri siksi on syy esittää Suomi-kiekon kohtalonkysymys: Ymmärtävätkö suomalaiset valmentajat vieläkään, millaisia ominaisuuksia NHL:ssä pelaaminen ja pärjääminen vaatii?

Täsmällistä vastausta on mahdoton antaa, mutta on täysin varma, että aiempaa useampi ymmärtää. Huhtikuun kultaisten alle 18-vuotiaiden kisojen ja varsinkin Tanskan MM-turnauksen jälkeen ei ole muuta vaihtoehtoa.

Se on jo puoli voittoa Suomi-kiekolle, vaikka tappio Sveitsille hiertää leijonajoukkueen jäseniä vielä juhannuksenakin.