Mitä jää mieleen urasta?

Kaksikymmentä vuotta. 546 peliä, kaupunkeja, kyliä, jäähalleja, maaleja ja kipeitä paikkoja.

Moni pelaaja kertoo uran aikana, että näitä on sitten kiikkustuolissa mukava miettiä ja samalla selata leikekirjaa. Itse en vielä ole kiikkustuolissa, en vielä vaikka siitä pidänkin. Ja pidän myös muistelemisesta, miettimisestä.

Nyt mietin, että mitä tästä miettisin ja haluaisin muistaa. Maalit? Kesätreenit? Vaiko muistelisinko niitä epäonnistuneita purkuja ja polttavaa katsetta vaihtopenkin takaa? Vai sitä ennätyksellistä voittoputkea jolloin elämä oli niin kepeää? Mitä kannattaisi muistaa tai muistella?

Luulen tietäväni. Nuo maalit ja voitot, paskat purut ja ikävät otsikot, voitotkin ovat kuitenkin vain sivutuotteita, olennaisia tietenkin mutta silti –ajan myötä ne haalistuvat yhdessä sen leikekirjan kanssa. Minä mieluummin muistelen kaikkia niitä kasvoja joita kohtasin. Pelikavereita, vastustajia, faneja, koutseja, toimareita. Ihmisiä, ystäviä. Niitä haluan miettiä ja muistella.

Samalla myös huomaan että nuo kasvot, ihmiset ja ystävät ovat leikekirjan vastakohta, ne eivät haalistu, värit ja terävyys vain paranevat ajan myötä, puhumatta niiden kaipuusta tai arvokkuudesta. Siitä tässä on kysymys. Elämästä, arvoista, tunteista, kohtaamisista ja hieman myös jääkiekosta. Rakkaudesta, yhteisistä hetkistä ja ilosta.

Nyt kun urani on ohitse, toivoisinkin että minut muistettaisiin ennen kaikkea hyvänä ystävänä, hyvänä joukkuetoverina ja vastustajana. Miksei myös muistettaisi niitä satoja (voitto)maalejani ja lukemattomia, puhtaita avojäätaklauksiani. Kyllä nekin on hyvä muistaa, mutta ennen kaikkea muistaisitte että noiden takana ja niiden varusteiden alla oli ihminen, elämästä ja jääkiekosta kiinnostunut poika.

Tuolle pojalle on viime kuukausien aikana tapahtunut paljon. Ja juuri niitä asioita mistä olen unelmoinutkin. Kun olen valmistautunut viimeiseen peliini, kun olen kasannut joukkuetta, soittanut, kirjoittanut ja laittanut savumerkkejä –olen kuullut lauseita, sanoja ja toivotuksia mitkä ovat tuntuneet jatkoaikamaaliakin paremmilta.

”Älä huoli, olen tulossa. Olen otettu kutsusta, en jää pois millään."

"Totta kai, laitan sen heti kalenteriin – siitä tulee mahtavaa”

Tässä vain pari esimerkkiä viesteistä, joita olen saanut, kun olen kertonut tulevasta pelistä ja toiveistani saada ystäviäni, entisiä kollegoitani pelaamaan joukkueeseeni, joka on viimeiseni ja jossa oikeastaan on koko urani pienoiskoossa.

Kerta toisensa jälkeen nuo sanat ja tunnelmat ovat niin suuresti hämmentäneet. En pysty selittämään kuinka sanattomaksi menen, kuinka kiitolliseksi ja onnekkaaksi itseni tunnen. Noiden pelaajien, ystävien ja joukkuetoverien, kanssa olemme käyneet läpi paljon. Olemme hikoilleet, olemme kilpailleet, olemme tuskailleet, olemme juhlineet.

Maaleja, voittoja, tappioita, suunnitelmia ja kuvioita, ylitsepääsemättömän pitkiä bussimatkoja ja niitä lukemattomia viikonloppuja yhdessä, poissa kotoa ja poissa normaalista elämästä.

Moni sanoo meitä etuoikeutetuiksi, kun pääsemme elämään unelmaa. Sitäkin. Mutta moni meistä muistaa myös ne käymättä jääneet opinnot, ne sukujuhlat, joihin ei vaan ollut aikaa tai ne parhaan kaverin häät, joiden aikaan olimme Kempeleellä pelaamassa sitä niin tärkeää harjoituspeliä.

Muistamme varmasti hetken kun piti päättää sopimuksesta. Nopeasti ja kesken peliruuhkan. Ketä kuunnella, ketä uskoa ja mikä olisi minulle hyvästä, mistä tiedän tekeväni oikein? Tiesit kuitenkin aina valitsevasi sydämellä vaikka seuraavan päivän lehti kirkui rahan mahtia.

Aina sama juttu, aina samat tarinat, mutta yritit olla siitä välittämättä. Elämmehän unelmaamme. Myös niinä hetkinä, niinä lukemattomina jouluina, jolloin juuri ennen pukin saapumista piti lähteä, pitkin yötä ajamaan, nähdäkseen ikävöiviä katseita ikkunassa ja ehtiäkseen niihin aamutreeneihin.

En edes mainitse uutta vuotta, en mainitse lukemattomia iltoja yksin, valmistautumassa johonkin mistä ei edes osattu unelmoida. Uhrauksia, valintoja, päätöksiä ja suuntia joiden summasta tai hyvyydestä meillä ei ollut kuin aavistus. Piti yrittää olla rohkea, piti yrittää olla rehti, piti voittaa, mutta samalla säilyttää herkkyys, se tasapaino ja kirkassilmäisyys, intohimo ja pilke tuolla viidakossa.

Eikä tuon viidakon valtias ollut se ihana Tarzan joka oli hyvä ja reilu, vaan tuon viidakon valtias oli kilpailu, voittaminen, tulos tai sarjataulukko. Jopa seuraavan päivän lehti. Ei aina auttanut tai riittänyt se että annoit kaikkesi, ei riittänyt että taistelitte ja jätitte kentälle kaiken. Joillekin se ei riittänyt. Meille se riitti, me tiesimme ja tiedämme, olimmehan siellä, koimme ja elimme sitä yhdessä, veljinä, ystävinä ja mitään salaamatta.

Koimme olevamme turvassa, siellä meidän maailmassa, siellä missä pystyimme nojautumaan toisiimme, pystyimme luottamaan ja tarvittaessa nostamaan toisemme pystyyn. Voittojen hetkillä olimme näkyviä, sankareita ja ihailtuja, mutta tappioiden ja surun keskellä muutuimme näkymättömiksi, ovet sulkeutuivat ja unohduimme.

Noina hetkinä kuitenkin tiedostimme olevamme enemmän kuin tulostaulun karu lukema, tiesimme että juuri sillä hetkellä olimme jotain muuta kuin häviäjiä tai voittajia, olimme yhtä, tuimme ja uskalsimme heittäytyä, uskalsimme näyttää omat heikkoutemme.  Ne olivat iltoja joina summerin soidessa peli vasta alkoi.

Se peli oli kovinta, mutta myös antoisinta. Se toi luottamuksen, se valoi välillemme siteitä, yhteenkuuluvuutta ja avoimuutta. Se summerin jälkeinen peli oli kuin lupaus olla oma itsensä, se antoi hyväksyntänsä meille kaikille. Ja mikä tärkeintä – se usein loi perustan arvoille ja voittamiselle.

Mutta tulevassa, siinä ei ole kysymys voittamisesta, ei tulostaulusta tai sopimuksista. On kysymys ystävyydestä, ikuisista siteistä, yhteisöllisyydestä ja läsnäolosta. Elämästä ja rakkaudesta.