Nuorten MM-analyysi: Leijonapolku on monin tavoin arvokas – tuo dollareita, jalometallia ja kehitystä

Muistatko tätä? Vuosi sitten Suomen alle 18-vuotiaat toivat MM-hopeaa. FInaalivastustajana oli tuolloinkin USA. Kuva: Oliver Ondras/AOP

Suomi-kiekossa on totuttu juoksemaan yhden totuuden perässä.

Kiekkoareena kokosi roppakaupalla faktoja, jotka osoittavat, että jääkiekkomaailma ei ole mustavalkoinen. Alle 18-vuotiaiden kultajuhlat ovat todellakin monen asian summa. Huipulle johtavia pelaajanpolkuja on kymmeniä – oleellista on, että järjestelmä tuottaa sekä valioyksilöitä että huippujoukkueita.

Tämä kausi jää historiaan ailahteluistaan.

Kaksikymppisten MM-pettymys, A-maajoukkueen mönkään menneet olympakisat, niiden jatkoksi tullut alle 18-vuotiaiden riemastuttava maailmanmestaruus ja Leijonien ympärillä pyörivä juupas-eipäs väittely eivät ole jättäneet kiekkoväkeä kylmäksi.

Silti – ja juuri siksi – on jälleen kerran syytä toitottaa, että Suomi-kiekon kokonaistilanne ei ole koskaan niin ruusuinen kuin huikeimmitkaan mitalikarkelot antaisivat ymmärtää, muttei toisaalta koskaan niin synkkä ja musta kuin pimeimmänkään pettymyksen hetkellä olisi syytä sadatella.

Oleellista on, että järjestelmä tuottaa sekä valioyksilöitä että huippujoukkueita.

Maamme juniorijärjestelmä ei varmasti vieläkään ole maailman paras, mutta viime vuosien menestyksen perusteella voi iloita kahdesta asiasta: Systeemi tuottaa superyksilöiden lisäksi menestyviä joukkueita.

Faneille voi riittää tähtiloisto, mutta järjestelmän kannalta oleellista on osata hitsata yksilöistä menestyviä joukkueita

Tämä koskee sekä katto-organisaatiota eli Jääkiekkoliittoa, mutta myös seuroja. Työn laatua ei milloinkaan mitata terävimmän kärjen mukaan. Kokonaisuus ratkaisee.

Ja juuri kokonaisuus on se asia, josta arkipäivän valmennus kantaa huolta. Ja vastuuta.

Kultajuhlienkaan hetkellä ei sovi kätkeytyä sattuman taakse. Tuore kultavalmentaja Tommi Niemelä onnistui positiivisuutta huokuneessa projektissaan täydellisesti. Pelillisiä nyansseja nollaamatta, oli virkistävä kuunnella, millaisista aineksista menestyksen kerrottiin koostuvan. Valmentaja keskittyi henkiseen puoleen, joukkuehenkeen ja poikien elämänhallintaan.

Asioilla on syy-seuraussuhteensa, urheilussa varsinkin.

Kiekkoareena ei tyytynyt pintatason lätinään, vaan etsi syitä ja seurauksia syvemmältä. On tärkeä miettiä, mitä asioita kiekko-Suomessa tehdään oikein tai on alettu tehdä toisin, jotta koko kansaa kutkuttavia kultajuhlia on päästy viime kausina viettämään.

KANSAINVÄLISYYS

Fakta: Yhä useampi nuori pelaaja on ottanut suunnakseen ulkomaat. Osa lupauksista alkanut harkita Suomesta lähtemistä jo ysiluokan jälkeen, moni muu kuuntelee kapeiden kaukaloiden kosintoja vuosi-pari myöhemmin. Varsinkin A-ikäiset miettivät myös opintojen ja urheilun yhdistämistä. Yliopistokiekkon amatöörisäännöt ovat niin tiukat, ettei vyöllä voi olla edes Mestis-peliä vaihtopenkin vasemmassa reunassa tai varaveskarina.

Ongelmakohta: Suomi-kiekon virallisen linjan mukaan Pohjois-Amerikkaan siirtymisestä varoitellaan, eikä Ruotsiin tai jopa Itävaltaan lähtemistäkään erityisesti suositella.

Joka tapauksessa sekä U20- että U18-joukkueissa on viime vuosina pelannut monia nuorukaisia, jotka ovat löytäneet seuransa ulkomailta.

Tämän kevään kultajoukkueessa ulkomailla pelaavia oli poikkeuksellisen vähän. Vain yksi. 
Naantalissa varttunut TPS-kasvatti Sampo Ranta (Sioux City Musketeers) on rakentanut uransa ulkomailla pelaamalla. Pohjois-Amerikan USHL:n lisäksi Ranta on pelannut Itävallassa, energiajuomajätti Red Bullin rahoituksella pyöritettävässä Salzburgin kiekkomyllyssä.

Buustia ulkomailta. Tuore Suomen mestari Kristian Vesalainen on yksi monista nuorista suomalaispelaajista, joka on hakenut kiekko-oppia maamme rajojen ulkopuolelta. Vesalaisen tapauksessa se tarkoitti siirtoa ysiluokan jälken HIFK:sta göteborgilaiseen Västra Frölundaan. Kuva: Jukka Rautio/Europhoto

Entäpä muut esimerkit?

Räväkällä laukauksellaan ja maalintekotaidollaan ihastuttanut Eeli Tolvanen valitsi kahden isoveljensä tavoin suunnaksi Yhdysvallat. Kahden kauden koulivan vaikutuksen tietävät tällä planeetalla nykyisin kaikki.

Tämän kauden liigakomeetta Kristian Vesalainen puolestaan löysi pelillisen kodin Ruotsin Göteborgista. Päätös siirtyä ysiluokan jälkeen Frölundaan toi jo teinipoikana yhdellä kaudella kolme kultaa intiaanpaidassa: SHL:ssä, CHL:ssä ja Ruotsin B-junnuissa – ja tulihan se neljäskin, vuoden 2016 kotikisojen maailmanmestaruus nuorten Leijonien paidassa.

Vielä 1990-luvulla kansainvälisyys tarkoitti monessa seurassa sitä, että C-juniorit osallistuivat turnaukseen Ruotsissa tai matkustivat elämässään ensimmäistä kertaa lentokoneella, kun junnu-uran huipennuksena oli Kanadan-matka. Nyt ulkomaan reissut eivät ole päätepysäkkejä, vaan väliasemia.

VIISASTEN KOKOUS

Fakta: Vuonna 2010 pidettiin sadan viisaan kiekkomiehen joukkokokous. Jatkokysymys kuuluu, käänsikö se kelkan.

Vastaus: Tuoreeltaan oikeastaan kukaan ei osannut heti tuoreeltaan sanoa, mitä päätettiin muuttaa. Yhteisymmärrys oli lähinnä siitä, että jotain piti tehdä, kun menestys näytti karkaavan. Jälkikäteen tulkintoja on toki kuultu, mutta ei tuoreeltaan 

Entäpä muualla? Ruotsissa Tommy Boustedt kokosi jo aiemmin oman viisastenkokouksensa, jonka perusteella koko sinikeltainen kiekko myllerrettiin uusiksi.

Sen seurauksena NHL:ssä nähtiin tällä kaudella lähes sata (tarkalleen 98) ruotsalaipelaajaa. Etenkin isokokoiset ja hyvin pelaavat puolustajat ovat sinikeltainen vientituote. John Klingberg, Oliver Ekman-Larsson, Victor Hedman, Hampus Lindholm ja tulevan kesän draftin kuuma nimi Rasmus Dahlin ovat vain tämän suuntauksen .

Suomessa pöyhiminen on ollut Ruotsia hienovaraisempaa, mutta yhteisten tahtotilan merkitystä on turha vähätellä.

Kesän 2016 NHL-draftin kärkinimet Patrik Laine ja Jesse Puljujärvi ovat saaneet 1998-ikäluokan hyökkääjistä eniten julkisuutta – täysin syystä. Kuva: Jukka Rautio/Europhoto

SELECT-TOIMINTA

Fakta: Kokonaisuus koostuu nyansseista. Ulkomaisiin turnauksiin osallistuminen ja kootuissa Select-joukkueissa pelaaminen ei tee kenestäkään juniorista parempaa, mutta monet nyt pinnalla olevat nuoret pelaajat ovat kouliintuneet kansainvälisissä peleissä jo ennen maajoukkuepolkujensa alkumetrejä.

Pelaajat kehittyvät eri tahtiin. Joku saa turnausmatkasta kehitysbuustin alakouluiässä, jollekin toiselle riittävät pihapelit, levyltä laukominen ja vatsalihasliikkeet kotimaisemissa.

Ongelma: Seurat ja liitto eivät markkinoi mitenkään aktiivisesti Select-tapahtumia, mutta muutaman vuoden takainen ”avoin varoittelu” on myös jäänyt vähemmälle.

Ehkä virallisella tahollakin on huomattu, että kun pelaaja – vaikkapa Jesse Puljujärvi – on lapsesta lähtien mukana kv-toiminnassa, hän näkee a) missä kärki menee ja b) pääsee itsekin sen junan kyytiin. Osa matkantekijöistä toki vaihtuu, mutta nykyisin suomalaisjunioreille ei enää usein tule sellaista tilannetta, että ulkomaalaisia olisi ensi kertaa vastassa vasta nuorisomaajoukkueessa.

Lysti ei tietenkään ole ilmaista, mikä entisestään alleviivaa niitä rahallisia satsauksia, joita vanhemmat ovat olleet valmiit tekemään.

Select ei ole kirosana enää valmentajienkaan kohdalla. Myös maajoukkuevalmentajat myhäilevät sitä vapautuneemmin, mitä parempia pelaaja-ainesta leirityksiin ilmestyy.

Koutsienkin on mahdollista kantaa rintapielessään sekä Select-merkkiä että Leijona-logoa, ei tosin samassa takissa. Sekä A-maajoukkueessa että Pohjola-leireillä on nähty Select-tyyppejä.

KOKO

Fakta: Isokokoiset pelaajat ovat muodissa.

Kiloja saa harjoittelemalla, senttejä ei.

Perustelu: Tanskan MM-kaukalossa viipottaneista parin vuoden takaisista nuorten maailmanmestareista Mikko Rantanen on 192 cm, Patrik Laine 194 cm pitkä. Jos Laine olisi 174-senttinen, teinipojalle tuskin olisi haettu erikoislupaa saada viritellä hirmukutiaan ilman visiiriä aikuisten joukossa.

Pituus ei tietenkään tee kenestäkään pelimiestä, mutta on nähtävissä viitteitä siitä, että Suomessa on opittu ottamaan mallia Ruotsista, missä isoja poikia on varta vasten haluttu pitää mukana lajissa – vaikka kömpelyys ja koordinaation hiominen vaativat valmentajilta pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttä.

Ongelma: Kiekkoilumme korjausliikkeiden yksisilmäisyyden perinteen tietäen vaarana on, että pienemmät ja hitaammin kehittyvät jäävät paitsioon. Suomessa ei ole koskaan osattu toimia sekä että -mentaliteetilla

Joka tapauksessa eri ikäluokkien juniorimaajoukkuepelaajien keskimitta on SJL:n tilastojen mukaan kasvanut tällä vuosikymmenellä parilla sentillä ja kilolla.

POIKKEUSYKSILÖT

Fakta: Kun iso kuva on kunnossa, tähtiäkin tulee entistä enemmän. 

Osa läpimurroista on aina sattuman kauppaa, mutta mitä systemaattisemmin asioita tehdään, sitä laadukkaampia pelaajia kehittyy.

On väitöskirjatutkimuksen arvoinen aihe, mistä johtuu, että poikkeusyksilöitä tuntuu nyt olevan enemmän kuin takavuosina.

Tuhosiko Nuori Suomi -ideologia todellakin monta ikäluokkaa? Vai menikö 1980-luvun loppupuolella syntuneiden pelaajakasvatuksessa jokin muu mönkään?

Yhtä totuutta tuskin enää jälkikäteen löytyy.

Silti vanhat virheet olisi syytä selvittää.

Taustalla on varmasti niin valmennuksellista osaamista kuin sukupolviajatteluakin. Sallivampi ja vapaampi yksilölähtöinen valmennus mahdollistaa poikkeusroolit ja –yksilöt. Ennen muinoin moni maalinteosta elävä virtuoosi olisi pakotettu juniorivuosina joko puolustamaan tai lopettamaan… Nykyisin Teemu Selänne korostaa maalintekoakatemiassaan, että maalintekijän nimenomaan pitää olla itsekäs

Kaikkien ei ole pakko laskeutua oman siniviivan alle, jos ei tahdo.

FYSIIKKAHARJOITTELU

Fakta: Suomalaiset nuoret ovat huonossa kunnossa.

Riippuu siitä, kenestä puhutaan. Jos vertailukohtia haetaan Puolustusvoimien Cooper- tai lihaskuntotilastoista, fyysisen suorituskyvyn lasku on dramaattinen. Sama näkyy myös joukkueurheilussa. Tilastot maajoukkueleireiltä osoittavat kiistattomasti, että eroja löytyy riippuen, mitä ominaisuuksia painotetaan.

Maajoukkuetestien yhteenvedon perusteella nopeus- ja ponnistusvoima ovat parantuneet, mutta kestävyydessä eli hapenottokyvyssä eteenpäinmeno ei ole ollut erityisen selvää. Rasvaprosenteissa eroa ei huomaa paljaalla silmällä, mutta yleisesti ottaen kiekkoilijan vartalonmalli on muuttunut. 

JÄRJESTELMÄ

Aina, kun juniorimenestystä tulee, kuulee hoettavan, että suomalainen jääkiekkojärjestelmä on maailman paras.

Pientä rajaa, kiitos. Se on toki hyvä ja realistinen tavoite, sillä pelaajamäärissä moni huippumaa on edellä.

Leijonapolku on toki maajoukkuekuvioihin mukaan pääsevälle pelaajalle todellinen korkeakoulu. Jos saa olla mukana U16:sta U20:een, neljän vuoden kansainvälisiä pelien määrä on niin massiivinen, että samaa buustia on muualta mahdoton saada.

Kaikki kunnia menestyjille, mutta kullanhuuhdonnasta sokaistuneena olisi vaarallista väittää, että kaikki ”rakenteelliset uudistukset” olisivat osuneet kohdalleen.

SM-liiga on suurimpana ja komeimpana niin uljas keulakuva kotimaiselle sarjakiekkoilulle, että Mestiksen, A-juniorien tai sitä nuorempien junnusarjojen epäkohdat on helppo jättää huomiotta – ainakin julkisessa keskustelussa.

Lajin kalleudesta puhuminen on saanut pyllistämään itse pääasialle, urheilulle. Nuorten sarjoissa pelattavat tynkäpleijarit ovat tästä yksi esimerkki: viihdearvo eli yhteen Final Four -viikonloppuun mahtuva draama tai siisti ja sponsoreita kiinnostava tapahtuma ei ole synonyymi kehitykselle.

Nuorten kultakapteeni. Hermeksessä pelaajaoppinsa saanut Toni Utunen muutti jo yläkouluikäisenä Kokkolasta Tampereelle. Harva kuitenkaan muistaa, että Utunen ja muut 2000 syntyneet aloittivat aikoinaan ison kentän pelinsä niin, että vaihdot oli ajallisesti rajattu. Kun aika tuli täyteen, peli vihellettiin poikki – vaikka kesken läpiajon. Kuva: Jukka Rautio/Europhoto

AAMUJÄÄT

Fakta: On upeaa, että ikivanhasta sanonnasta on päästy miltei koko maassa eroon. Vain lahjattomat treenaavat, oli vielä viime vuosikymmenellä muotihokema. Nyt tajutaan, että se on täyttä tuubaa.

Entä nyt? Treenaamisen turhuutta toitottovat satusedät ovat onneksi sukupuuttoon kuoleva laji. Suomessa harjoitellaan liian monesti vähän tai yksipuolisesti. Halu harjoitella on yksi tärkeimmistä lahjakkuuden muodoista.

Perustelu: Suomalaisen jääkiekkoilun nousu ”kroonisilta nelossijoilta” kohti kultakamppailuja käynnistyi 1980– ja 90-luvuilla, kun laji ammattimaistui ja kaksi kertaa päivässä harjoittelu korvasi harrastelun. Liigatasolla kahden jäätreenin päivistä luovuttiin välillä, mutta tuplajäät tekevät uutta tuloaan.

Junioreissa määriä on kasvatettu systemaattisesti.

Se on fiksua, sillä kun arki-iltojen harjoitusmäärät ja intensiteetti ovat kohdallaan, lisää määrää ja laatua voi löytää oikeastaan enää aamutreenejä lisäämällä. Yhä useampi yläkoululainen pääsee nauttimaan aamuharjoituksista. Kun treenit on järkevästi suunniteltu, kokonaiskuormitus säilyy aisoissa, ja kehitystä tapahtuu.

KÄYTTÄYTYMINEN

Fakta: On yhdentekevää, miten päin lippistä pidetään päässä.

Totta, lippa voi nykyään olla myös suora tai käyrä. Oleellista on muistaa, että ruokaillessa lakki otetaan päästä.

Perustelu: Mikään tutkimus ei osoita, että käytöstavoista, koulunkäynnistä tai siviiliasioista lipsuminen tuottaisi parempia kiekkoilijoita.

Harva muistaa, että yksi Suomi-kiekon superikäluokka eli 1998 syntyneet oli Pohjola-leiriaikoinaan esillä myös epäedullisessa valossa. ”Nuuskamuikkusia” lähetettiin runsain määrin kotiin kesken kartoitustapahtuman.

Kurinpito eli epäkohtiin puuttuminen kannatti, sillä Jääkiekkokirjan lahjomattomien leiritilastojen perusteella huomaa, että osa on parantanut tapansa. Jäihän leiri aikanaan kesken parilta maailmanmestariltakin.

TAITOVALMENTAJAT

Fakta: Muistatteko vielä, mikä itku nousi vuonna 2012 ja 2013 pelattujen kotikisojen lippujen hinnoista? 

Aivan, niin ne kohut unohtuvat. Kolikon kääntöpuoli on kuitenkin se, että korkeat lipunhinnat lisäsivät juniorien taitoa.

Tuplakotikisojen lippujen hinnoittelusta nousi 2012 ja 2013 valtava julkinen itku, mutta kyynelten kuivuttua on nähty, mihin ylihintaisista lipuista saatuja rahoja on kanavoitu.

Taitovalmentajien palkkaaminen oli fiksu veto. Juniorityön ja valmennuksen kehittäminen kannattaa aina. Jokaiselta tukea saavalla taitovalmentajalla on oman seuransa lisäksi muutama yhteistyöseura. Samaan sateenvarjon alla seistessä moderni kiekkotieto kulkeutuu lähestulkoon jokaiseen Suomen noin 270 jäähalliin – ainakin jos viestinviejällä ja vastaanottajalla on kykyä antaa ja omaksua uutta.

Parempien pelaajien lisäksi tällä kuviolla on mahdollisuus saada parempaa juniorivalmennusta.

Kannattaa silti muistaa: Useimmat 1990-luvun loppupuolella syntyneet nuoret U20- tai U18-mestarit eivät ehtineet päästä nauttimaan taitovalmentajien osaamisesta.

JUNIORIVALMENNUKSEN TASO

Fakta: Valmennuksen tasosta on edelleen syytä olla huolissaan.

Pelaajista välittäviä huippuluokan juniorivalmentajia on onneksi ollut aina. Tietoa on nykyisin tarjolla takavuosia enemmän, mutta se ei vielä takaa mitään. 

Valitettavasti halleilla törmää yhä ”näin on ennenkin tehty” –miehiin. Kyllä, nimenomaan miehiin, sillä ”mä tiedän, miten nää hommat on aina hoidettu” –asenne on ensisijaisesti äijien – ei äitien – ongelma. 

Vaikka eteenpäin on menty, paljon on vielä sarkaa kyntämättä. Ilman perusteellista valvontaa, mikään ylhäältä annettu ohje tai linjanveto ei päädy osaksi satojen juniorijoukkueiden arkea. Valmentajakoulutus avaa monesti kaiken nähneiden ex-pelaajienkin silmät.

On eri asia osata itse pelata kuin valmentaa.

Siksi uudet näkökulmat ovat takavuosien tähtipelaajillekin tarpeen.

MAALIVAHDIT

Fakta: Maalivahdit ovat erityisasemassa. Tai ainakin ovat olleet.

Yksilövalmennus on tullut Suomi-kiekkoon juuri veskarivalmennuksen kautta. Minkään muun pelipaikan pelaajat eivät ole viimeisen 15–20 vuoden aikana saaneet yhtä yksilöllistä ohjausta.

Jos jokin suomalainen erityisosaaminen on lähtöisin erityisestä valmennuksellisista linjauksista, niin juuri maalivahtien maailmanvalloitus.

Asiantuntijat toki sanovat, että eroa on kurottu kiinni, mutta kontrasti esimerkiksi Venäjän juniorimaajoukkueisiin on valtava. Idän veskareita valmennetaan vieläkin – jopa juniorimaajoukkuetasolla – metodeilla, joista Suomessa saisi syytteen. Tai ainakin lähtöpassit.

Veskariylivoimaan varaan tuudittautuminen on tietenkin vaarallista. Ruotsi ja Pohjois-Amerikan mahtimaat ovat jo omaksuneet yksilölähtöisen mv-valmennuksen. Se näkyy sekä NHL-drafteissa että itse taalaliigan kansallisuuksia verrattaessa.

LEVINNEISYYS

Fakta: Olosuhteet ovat lajille niin suotuisat, että periaatteessa kaikkialta maasta voi tulla kiekkoilijaksi.

Suomessa on yli 250 jäähallia, ja lisää rakennetaan. Tavoite on, että 300:n raja menee rikki 2020-luvun alkuvuosina. Ero 40 vuoden takaiseen 11 hallipaikkakuntaan ja 13 kaukaloon on hämmentävä.

Kultaa vuolleessa U18-joukkueessa on pelaajia ympäri maata. Mitalikahveja juodaan idässä ja lännessä, etelässä ja pohjoisessa, sillä Pikkulejijonat koostui peräti 16 seuran pelaajista.

Pelaajatuotanto on täysin eri pohjalla kuin 1970- ja 80-luvuilla. Maakunnissa tehtävä kasvatustyö ja pikkuseurat ovat valtava voimavara ja lahjakkuusreservi.

LAHJAKKUUSRESERVI

Fakta: Suomesta on tullut joukkueurheilumaa. Yksin puurtaminen ei ole enää muodissa.

Suomessa lahjakkain urheilija-aines menee mieluusti jääkiekkoon. Totta kai uhkakuvia tai poikkeuksiakin on, esimerkiksi lätkän kalleus tai lajiväen liika itsetyytyväisyys. Salibandy imee myös monia mukaansa, eikä nälkäisten maahanmuuttajanuorten esiinmarssia jalkapallossa tai kamppailulajeissa sovi unohtaa.

Ongelma: Lajikateus on edelleen suomalaista urheilua jäytävä voima. Kysymys kuuluu: Osataanko Suomessa ohjata nuoria urheilijoita toisen lajin pariin, jos edellytykset sopisivat paremmin "johonkin muuhun" hommaan?

VALMENTAJAKERHOT

Fakta: Liioitteluun ei kannata sortua edes huippumenestyksen hetkellä. Siksi "suomalainen valmennus on maailman parasta" -väite pitäisi pukea muotoon, että valmennuksessa on menty valtavin harppauksin eteenpäin.

Kouluttautuminen tuo tulosta.

On varmasti totta, että 2010-luvun isä- tai otovalmentajilla on käytössään enemmän tietoa kuin ulkojääaikoina, mutta valmennustietous on kasvanut myös muissa kärkimaissa.

Tällä kaudella miesten, naisten ja juniorien mitaleja rohmunnut Kärpät on näyttänyt valmentajakerho-toiminnassaan positiivista esimerkkiä. Esimerkiksi Lauri Marjamäen Oulun-vuosina Kärppien valmentajatapaamisissa kävi parhaimmillaan 70–80 Kärppien ja yhteistyöseurojen juniorivalmentajaa.

Valmentaminen on tiimityötä. Leijonien kolmikko Mikko Manner (vas), päävamentaja Lauri Marjamäki ja Jussi Tapola ovat kahmineet leijonanosan viime vuosien SM-titteleistä. Pelaajista Eeli Tolvanen, , Antti Erkinjuntti ja Jarno Koskiranta ovat edenneet liigakaukaloista maailmalle. Kuva: Jukka Rautio/ Europhoto

VANHEMMAT

Fakta: Tästä asiasta on varmasti yhtä monta mielipidettä kuin on kiekkoihmisiäkin. Osa on sitä mieltä, että vanhemmat sotkeentuvat liiaksi juniorikiekkoiluun.

Osa taas ymmärtää, että ilman kodin tukea lupaukset jäävät lupauksiksi.

Ei tarvitse kaivella arkistoja kovin monen vuoden takaa, kun Jääkiekkoliiton huippu-urheilujohtajana työskennellyt Jukka Rautakorpi vaati, että vanhemmat täytyy saada kauemmas kaukalon laidalta. Onneksi se vaatimus kaikui monilta osin kuuroille korville.

Selänteen Ilmari-isä oli metodeissaan hyvinkin tinkimätön, minkä kaikki Teemu-elämäkerran lukeneet hyvin tietävät. Aika moni tuoreempikin tähtitarina olisi jäänyt syntymättä ilman vanhempien urheilijataustaa tai tinkimätöntä ja periksi antamatonta asennetta.

Nykyäänkin perheissä tehdään rahallisia ja urheilullisia valintoja kiekkoharrastuksen eduksi. Liika on tietysti liikaa.

KIEKKOYMMÄRRYS

Fakta: Lajin nousu tosiasialliseksi kansallislajiksi on lisännyt lajiymmärrystä.

Hankala sanoa. Välillä höpötys pelin viihdearvosta sotkee puurot ja vellit. Juuri äskettäin Kiekkoareenan kolumnisti Tommi Kerttula niputti päättyneen liigakauden ja muistutti, että yksikään valmentaja ei tule muuttamaan sarjan pelaamista viihteellisemmäksi. Se ei ole käytännössä mahdollista, jos ei satu omistamaan seuraansa.

Toisinaan taas taktisista asioista touhotetaan ikään kuin pelissä ei olisi muuta ulottuvuutta kuin valmentajan piirrokset.

Perustelu: Peruskatsojan ei tarvitse laskea viivelähtöjen määrää, mutta kaikki keskustelu on hyväksi. Julkinen lajipuhe on tuonut asialistalle uusia näkökulmia.

Suomi on kiistatta kuronut kiinni eroa esimerkiksi Ruotsiin, missä junioreilla on perinteisesti ollut jo maitohammasiässä parempi ymmärrys eri pelitilannerooleista kuin Suomessa monella C-juniorilla.

Toisaalta usean liigaseuran hallituksessakaan ei tunnu olevan tajua ydinasioille, vaan valmentajavalinnoissa linja voi heitellä laidasta laitaan. Junioripuolella osaavien vetäjien löytäminen on yhä liian usein sattuman kauppaa. Miksi valitaan nimi, eikä osaamista?

ERITYISVALMENNUS

Fakta: Huipulle tähdättäessä yksityiskohdilla on merkitystä.

Tietenkin näin on. Erityisvalmennuksen mukaantulo suomalaiseen urheiluun on aika uusi ilmiö. Moni pro-pelaajakin käyttää apuna ammattivalmentajia ja spesialisteja.

Perustelu: Vaikka taitovalmentajat ja mv-valmentajat tuli jo aiemmin kehuttua, on syytä tehdä pesäero muihin erityisvalmentajiin. Valmennusosaamista on tarjolla ja sitä myös käytetään monilla erityisaloilla: luistelu, fysiikka, henkinen, ravintoasiat… maksukykyinen joukkuelaji vetää myös eri osa-alueiden valmennuseksperttejä puoleensa. 

Vaikutus ei tietysti ole kaikilta osin pelkästään plusmerkkinen. Jonkun pitää hallita kokonaisuus, eikä kustannuksiakaan saisi päästää karkaamaan käsistä.

FUTURE OLYMPIC LIONS

Fakta: Myös Jääkiekkoliitto on osannut kiskoa oikeista naruista ja tuonut yksilövalmennuksen osaksi arkea.

Muutaman päivän teholeiri Vierumäellä ei tietenkään tee kenestäkään mestaria, mutta motivoituneelle nuorelle monen ikäluokan yhteistapahtuma on erinomainen tilaisuus hioa taitojaan.

Teemojen valinta on myös fiksusti tehty. Liiton ja kansainvälisen kehityskeskuksen ideoiman FOL:n teemana on ollut esimerkiksi luistelun tehostaminen. Ei hölmömpi teema, kun mietitään kv-kiekon vaatimuksia. Kun vielä oheisharjoitukset tukevat jäätreenien viestiä, kokonaisuus on toimivat. Parhaat imevät oppia kuin pesusieni.

PELITAPA

Fakta: Joukkuepelaaminen on menestyksen perusta. Ainakin Leijonapaidassa. Ja yhtä lailla seuratasolla.

Meidän Peli on tärkeä opinkappale Suomi-kiekossa.

Suomalaiseen jääkiekkoiluun on iskostunut sellainen erityispiirre, että täällä osataan pelata joukkueena.

Siinä Suomi on ollut maailman kärkeä jo ainakin 1990-luvulta eli ensimmäisistä aikuisten MM-mitaleista lähtien. Tiivis yhteispelaaminen tai taktiikka eivät ratkaise kaikkea, mutta ne ovat perusta, jolle rakentaa.

Jääkiekkoliitto määrittelemä pyhä kolmiyhteys on: Peli, luonne, luistelu.

Rautakorpi ja Jukka Jalonen ymmärsivät aikonaan liiton leivissä toimiessaan, että peliväline on myös vallan väline.

On ollut hieno huomata, miten rohkeasti juniorimaajoukkueet pitävät kiekkoa, eivätkä vain keskity rikkomaan, repimään ja raastamaan.

Tuorein esimerkki saatiin sunnuntaina – ja samalla parikymmentä uutta poikien maailmanmestaria.