Lätkäjätkä on kokkelipäissäänkin esikuva – kenen on vastuu?

Onko urheilutähden oltava esikuvallinen? Kuva: Pekka Lehmuskallio.

Jääkiekkoelämäkerrat kuuluvat tämänkin kirjasyksyn korkeakulttuurisiin puheenaiheisiin. Kiitos kuuluu tietysti yksiin kansiin puserretulle Jere Karalahden elämäkerralle, jonka olemassaolon jokainen päivittäismediaa seuraava urheiluihminen lienee väkisinkin huomannut.

Kaupallisesti menestyvät kotimaiset urheilijaelämäkerrat käsittelevät hyvin usein jääkiekkotähtiämme. Jere-kirjakin on melko varma menestys. Näitä lätkäopuksia yhdistää yllättävän usein kaksi asiaa. Ensinnä kirjan päähenkilön urheilulliset taidot, toisaalta lähes yhtä usein kyseessä ovat rikkinäisten ihmisten seikkailut. Koska kansakunnan kirjakaapin päälle nostettujen lätkäjätkien taidot tiedetään tarkasti, kirjat keskittyvät tyypillisesti ihmisluonnon synkimpiin syövereihin.

Yllättävän moni viime vuosina julkaistu kiekkokirja keskittyy siihen, miten on ryypätty, rellestetty ja yleisemmin kohdeltu muita ihmisiä hävettävän huonosti. Tästä huolimatta ne ovat luonteeltaan ennen kaikkea sankaritarinoita, mikä on toki luonnollista omaelämäkerralliselle kerronnalle. Värikkäimmät lätkäjätkät ovat puutteineenkin aikamme aikamme aidoimpia urheilutähtiä, äijämäisiä tosimiehiä, kiekkohullun kansan arjen elävöittäjiä, jopa nuorison esikuvia.

Kirjoja luonnollisesti julkaistaan, koska niiden tarinat ovat rahanarvoisia. Koska riittävän moni pitää henkilökohtaisten roskatunkioiden kaivelemista kiehtovana. Varauksettoman kansansuosion alkujuuri on mielenkiintoisella tavalla ristiriitainen. Sivullisin silmin voisi helposti kuvitella, että luonnevikaiset toilailijat ovat urheilun kaltaisessa toimintaympäristössä jollain tapaa ongelma, mutta ainakaan suomalaisessa jääkiekkoyhteisössä näin ei ole.

Päinvastoin suosio kumpuaa juuri sieltä. Lätkäkulttuurin sosiaalisen "koodin" mukaan Jeret, Jarnat ja Hakit ovat kutakuinkin aina hyviä jätkiä. Pojat ovat poikia, ja sehän vaan on hyvä läppä, että joku on riittävän kova jätkä urheillakseen muista piittaamatta kokkelipäissään. Näiden supisuomalaisten sankarimyyttien rinnalla tarinat synkemmän kohtalon kokeneista pelikavereista ovat paljon pienemmän piirin soturitarinoita, vaikka siellä vasta värikkäitä juttuja olisikin tarjolla.

Koko suomalainen päihdekulttuuri on tietysti oudolla tavalla kieroutunut, mutta jääkiekkoyhteisön yleinen suhtautuminen ulkourheilulliseen koohottamiseen on jopa impivaaralaisella metsäläisyys-asteikolla erikoisimmasta päästä. Ennen kaikkea se on ristiriitaista.

Lätkäväki haluaa vaalia urheilun hyveellistä imagoa, koska kansallislajin herkkukärryistä riittää murusia monelle, samalla kuitenkin hurrataan sisäänpäin kääntyneesti lähes kaikelle matalaotsaiselle äijämäisyydelle. Kaukalossa ja sen ulkopuolella sekoilevia pelimiehiä hellitään, koska huonollakin show'lla on huomioarvonsa, samanaikaisesti luonnollisesti liputetaan nuorisourheilun arvojen puolesta, koska samaa logoa kantavat lapset ovat arvokkaita. Yhtäällä olennaista on viihteen myyminen hinnalla millä hyvänsä, toisaalla on välttämätöntä saada oman seuran lapsiperheiden tukea ja vapaaehtoistyötä kiekkosirkuksen pyörittämiseksi.

Jere Karalahden kaltaisen kadunmiehen sankarin kohdalla keskustelu kulminoituu siihen, onko urheilijan oltava esikuvallinen. Eiväthän muutkaan kulttuuripersoonat joudu olemaan, miksi huolettoman lätkäjätkän pitäisi olla? Yksittäisellä urheilijalla on vapaus olla elämättä esikuvan tavoin, jos muunlaiset vietit vievät elämää. Jääkiekon parissa lajikulttuurikin antaa tähän mahdollisuuden hellimällä monenlaista luonnevikaista käytöstä.

Sitä urheilija, seura tai lajiyhteisö ei kuitenkaan voi valita, että valtakunnan suurimmasta urheilulajista puhuttaessa lukuisat nuoret sukupolvi toisensa perään pitävät pelaajia esikuvinaan. Päihdetokkuraisella elämäntaiteilijastaralla on vaikutusvaltaa, vaikka hän ei sitä haluaisi. Kun Karalahti jutustelee televisiossa huolettomaan sävyyn erilaisten huumeiden paremmuudesta, mioni kuuntelee – eivätkä kaikki heistä osaa suhtautua sanomisiin tarvittavalla kriittisyydellä.

Urheilija voi vältellä esikuvan rooliaan, mutta sanoilla pitäisi silti olla jonkinlainen vastuu. Jos yksilö ei sitä kanna, lajiyhteisön pitäisi kantaa, koska huonoillakin esikuvilla on vaikutusta.

Karalahti on viime päivien julkisissa esiintymisissään jokseenkin vastuuttomien myynninedistämispuheiden ohella kiitellyt jääkiekkoperheeltä vuosien mittaan saamaansa tukea ja apua. Sitä on riittänyt, koska mies on vielä hengissä. Mutta onko tuki sittenkään ollut aina oikeanlaista vai olisiko jossain kohtaa kaivattu käteen sitä kuuluisaa moraalista kompassia?