Kun Ilves nousi jaloilleen ja suoristi selkänsä – eikä ollut enää uhanalainen

Keltavihreä Hakametsä. Ottelu oli alkuseremonioista lähtien Ilveksen.. Kuva: Jukka Rautio/Europhoto

Kello oli torstaina 18.28, kun Ilves nousi aidosti jaloilleen. Samalla se suoristi selkänsä, eikä ollut enää uhanalainen.

Sillä kellonlyömällä sadat kännykät valaisivat katsomoa, keltavihreät valot piiskasivat jäätä. Hakametsän paljon nähneillä lehtereillä napsahti päälle myös jotakin muuta kuin älypuhelimien salamia tai lamppuja.

Totta kai hallissa oli myös porilaiskannattajia, mutta Hakametsä oli silti sataprosenttisesti Ilveksen.

Jos olitte paikalla, tiedätte, mitä tarkoitan. Jos ette, niin harmi – mutta yritän kuvailla.

"Totta kai hallissa oli myös porilaiskannattajia, mutta Hakametsä oli silti sataprosenttisesti Ilveksen."

Moni kehui jo viime lauantain Lukko-ottelun tunnelmaa upeaksi. Toki täpötäysi halli, seisaaltaan omille annetut pitkät loppuaplodit, ja Ilves-kannattajien kasvoille palanneet hymyt olivat kehumisen arvoisia. Kyynisellekin sivustaseuraajalle tuli olo, että keltavihreä leiri tuntui olevan jonkin yhteisen äärellä.

Ilo oli aitoa, ihmiset aidosti innoissaan.

Silti se oli vasta alkua. Hyvä alku, mutta vasta alku.

Runkosarjan loppusuoralla alkoi kierre, jossa joukkue ja kannattajat ruokkivat toisiaan. Pelaajat tuntevat tuen jäällä joka ikisessä vaihdossa, katsomossa yhteiselon aistii yläriveille asti. Kapteeni Tapio Laakso yritti purkaa tuntemusta sanoiksi, muttei osannut tai pystynyt. "Sen vain tuntee", kokenut sotaratsu nieleskeli.

Hetkeä myöhemmin päävalmentaja Karri Kivi sanoi saman asian jotenkin runollisemmin. Tai rujommin, ihan miten vaan. Ilveksen kasvattama porilainen päävalmentaja kertoi odottaneensa "syksystä asti", että pikkupojat kulkevat iloisina Ilves-pipo päässä ja vähän vanhemmatkin kantavat ylpeinä Ilves-takkia.

Siinä tilanteessa olisi tuntunut jotenkin turhalta muistuttaa, ettei Ilves vielä varmistanut varsinaista pudotuspelipaikkaa, vasta paikan sääleissä. Torstain jälkeenkään ei ole pakko sanoa, että täystamperelaiseen playoff-derbyyn ei vieläkään myydä lippuja. Se on yhä urheiluromantikkojen toivelistalla.

"Jos Ilves tämän saumansa sössii, eipä ainakaan tarvitse jossitella."

Vielä turhemmalta olisi pilata iloa tässä huumassa muistuttamalla, että Ilveksen tärkeintä kamppailua käydään tällä hetkellä kassavarantojen parantamiseksi. Siis osakeyhtiön pelastamiseksi. Edes realistin ei juuri nyt tarvitsisi niin tehdä, välttämättä.

Uusi seurajohto ja tulevat omistajat pääsevät aloittamaan työnsä melkoisessa myötäpuhurissa. Se ei tietenkään ole vielä tae mistään, mutta jos Ilves tämän saumansa sössii, eipä ainakaan tarvitse jossitella.

Monen vuoden tappiokierre ei oikene kohdennetullakaan osakeannilla, ellei toimintaa aleta aidosti hoitaa toisella tavalla kuin tähän asti. Mutta nyt toisin tekemiseen on olemassa edellytykset.

Tuki on olemassa, ja sitä löytyy monella eri tasolla. Yleisömäärät ovat tietysti kivijalka, jonka varaan voi alkaa rakentaa. Lisäksi tarvitaan talouden reaaliteettien tuntemusta, urheilullista ymmärrystä ja ymmärrystä siitä, miten kasvavista yleisömassoista ja valmiiksi isoista juniorimääristä jalostetaan jotain menestyvää.

"Nyt toisin tekemiseen on olemassa edellytykset."

Viirien varjossa ei voi enää lymyillä. Seurayhteisön millään tasolla ei voi, eikä saa mumista, että "näin näitä asioita on tehty ennenkin".

Hakametsässä on viime vuosina totuttu sinioransseihin juhliin. Ilveksen osalta ottelutapahtumat ovat aivan liian useina iltoina olleet väljähtyneitä kuin auton takaluukkuun viikoiksi unohtunut avattu vissypullo. Yleisömääräksi on kuulutettu jotain kolmosella tai nelosella alkavaa, vaikka paikalla on vaivautunut vain osa pöytäkirjojen lukemista.

Nyt on nähty, miten pienestä kipinästä kasvaa kunnon roihu. Torstaina paikalla oli aidosti innostuneita ihmisiä. Ja heitä oli paljon.

Katsojat olivat todellakin läsnä, joka ikiselle kiekon kyllästämällä solullaan. Täydellä sydämellään. Kun A-katsomon eläkeikää lähestyvät herrasmiehet nousevat 3–0-tyrmäykseen päättyneen avauserän loppuhetkillä ylös ja alkavat taputtaa, ollaan todellakin jonkin isomman äärellä.

Sitä voi kutsua Ilves-jääkiekon paluuksi.

Voi vain kuvitella, millainen kevät Tampereella koetaan, jos yhden otteluvoiton päässä päivystävä Tapparan ja Ilveksen puolivälieräsarja toteutuu. Heränneen Hakametsän tarinassa on myös se sivujuonne, ettei upean tunnelman synnyttämiseen tarvittu aina ja alati muodikkaita läpsyttimiä, vaan voittava ilmapiiri rakentui pienistä ja aidoista asioista.

Ihmisistä, ilmeistä, innostuksesta – Ilveksestä.