Kommentti: Tulisiko Liigan tukea pääkaupunkiseudun jääkiekkoa? – Espoo takaisin vaikka väkisin

Jokerit ei pelaa Liigaa. Espoo ei pelaa Liigaa. Ja resursseihinsa nähden HIFK alisuorittaa Liigaa.

Kuten Kiekkoareenan selvitys osoitti, pääkaupunkiseutu ei hallitse miesten kotimaisia palloilusarjoja eikä myöskään Liigaa. Ja se väistämättä tarkoittaa, että Liigalla on ongelma.

Karl Marxin ja Friedrich Engelsin vuoden 1848 aina ajankohtainen Kommunistisen puolueen manifesti kertoo universaaleja totuuksia: ”Porvaristo on alistanut maaseudun kaupungin herruuden alaiseksi. Se on luonut valtavan suuria kaupunkeja, se on suuresti lisännyt kaupunkiväestön lukumäärää maalaisväestön lukumäärään verrattuna ja siten temmannut väestön melkoisen osan pois maaseutuelämän tylsyydestä.”

Miksei näinkin, mutta ainakin jääkiekossa näyttää käyneen toisinpäin: periferia pikemminkin riistää keskusta. Maakunnat imevät metropolin pelaajaylijäämän.

Tilanne on Liigan kannalta kestämätön. Jos kiekko ei Suomen suurimmalla talousalueella menesty, myös yleisön kiinnostus vähenee. Ja kun yleisön kiinnostus vähenee, sponsoreiden ja median kiinnostus vähenee.

Pääkaupunkiseudun kiinnostuksella ja yleisellä ilmapiirillä on merkittävä vaikutus mainosmarkkoihin, sillä siellä sijaitsevat maan ylivoimaisesti merkittävimmät valtakunnalliset sponsorit ja tiedotusvälineet. Kun kiekko ei kerää pääomaa ja näkyvyyttä suurimmassa keskuksessa, kerrannaisvaikutukset eivät valu periferiaan.

Vaikka tämä maakunnissa pahalta tuntuisikin: kokonaisuuden kannalta suurimman kaupunkiseudun on oltava riittävän hyvä ellei paras, jotta syntyy yhteistä jaettavaa. Keskukset ovat talouden moottoreita.

Erityisen ongelmallista on se, että metropolialueella on tällä hetkellä vain yksi Liiga-joukkue. Kiekko-Espoo, Blues, Espoo United, 2010-luvun johtava junioriseura – oli titteli mikä tahansa, se on saatava Liigaan keinolla millä hyvänsä.

Miksi pienet paikkakunnat pärjäävät väestöosuuttaan paremmin?

Kysymys on erottautumisesta, perinteistä, yhteisöllisyydestä, vapaa-ajan tarjonnasta, maantieteestä ja paradoksaalisesti myös rahasta.

Pienille paikkakunnille urheilu on keino erottautua, paikka osoittaa omaa osaamistaan. Pääkaupungeilla on vähemmän todistettavaa kuin pienemmillä kaupungeilla. Niillä on isompiakin ylpeyden aiheita kuin urheilu.

Toisaalta pienempien paikkakuntien asukkaat ovat tyypillisesti juurtuneet, tiiviimmin sitoutuneet kotipaikkaansa. Pääkaupunkiseudun väestössä taas on suhteellisesti enemmän vastamuuttaneita, juurettomampia.

Kysymys on myös maantieteellisestä etäisyydestä, joka luo yhteisöllisyyttä. Kun ollaan kaukana muista, valinnanvaraa ”yli ajan ja etäisyyden” on vähemmän ja toisaalta syntyy helpommin me vastaan muut -asetelma. Ja mitä pienempi porukka, sitä tiiviimpi yhteisöllisyyden kokemus on.

Pienemmissä kaupungeissa ei myöskään yksinkertaisesti ole niin paljon muuta viihdetarjontaa ja lajikirjokin on pienempi. Sen vuoksi paikkakunnan ylimmän sarjatason, usein se ainoa, joukkue kiinnostaa.

Pienet paikkakunnat voivat myös paikata pelaajaresurssejaan rahalla. Kun rahaa on liikenteessä hyvin vähän tai hyvin paljon, suuret jylläävät. Naisurheilussa raha ei liiku, jolloin pelaajien vetovoimatekijät liittyvät pikemminkin opiskelumahdollisuuksiin kuin ruskeisiin kirjekuoriin.

Toisaalta mitä isommiksi pelaajapalkkiot nousevat, sitä suuremmaksi talousalueen koon ja vaurauden merkitys kasvaa. Jalkapallon Mestareiden liigan kaltaisessa megasarjassa pienet tekijät eivät pärjää. Sen sijaan kotimaisissa palloilusarjoissa pärjää keskisuurellakin panostuksella.

Metropoli tarvitsee tukeasi

Voisi ajatella, että pääkaupunkiseudun tilanne on vain väliaikainen. Kun aikaa kuluu riittävästi, myös Suomen ainoalle metropolialueelle syntyy aluetietoisuutta ja kulttuuria, joka kasvattaa kiinnostusta kotiseudun omiin urheilujoukkueisiin.

Näin ei kuitenkaan välttämättä ole.

Nykyään urheilun merkitys identiteetin rakentumisessa on vähentynyt. Vielä 1970-luvulla suurimmalla osalla Euroopan parhaista jalkapallokaupungeista oli Soccereconomics-kirjan (2009) mukaan teollisuuskeskusidentiteetti, jotka imivät kovaonnisia maaseudun asukkaita puoleensa. Paikkakunnalle juuri muuttaneet hakivat urheilusta yhteisöllisyyden tunnetta, jollaista he olivat entisissä kotikylissään kokeneet. Jalkapallon taloudellisen roolin paisumisen jälkeen valta-asema on siirtynyt suuremmille kaupunkialueille, jotka ovat tarpeeksi isoja tuottaakseen riittävän laajan fanikannan mutta statukseltaan riittävän pieniä, jotta niissä kaivataan maailmanlaajuista huomiota.

Jos paikkakunnalle muuttaneille urheilu ei enää ole identiteetin rakentamisen väline, ja toisaalta pääkaupunkiseutulaiset eivät koe urheilulla olevan samalla tavalla merkitystä heidän paikkakuntaidentiteetilleen, Liigalla riittää mietittävää. Pienemmät paikkakunnat pärjäävät väestöosuuttaan paremmin, mutta jääkiekkoilun iso pyörä tarvitsee suurten keskusten polkuapua.

Ja voi olla niinkin, että pääkaupunki haluaa jatkossa kilvoitella pikemminkin eurooppalaisten vertaistensa kuin Taka-Lauttalan Tarmon kanssa. Tässä valossa Jokereiden suuntautuminen kansainvälisille kilpakentille on luonnollinen kehityssuunta. Jokereiden ennätyksellinen voittoputki KHL:ssä herätti ennennäkemätöntä (ja poikkeuksellista) sympatiaa myös kehäkolmosen pohjoispuolella. 

Onko pääkaupunki jo liian suuri Liigaan? Resursseja riittää varmasti sekä Liigaan että ulkomaille. Joka tapauksessa Liigan kannattaa satsata pääkaupunkiseudun kiekkoilun edellytyksiin tavalla tai toisella.

Kääntäkää perinteinen aluekehityspoliittinen ajattelu päälaelleen. Se ei ole vain huitsin nevada, joka tarvitsee huomiota.