Kolumni: Sanotaanko nuorille kiekkoilijoille: ”Kiitos ja näkemiin!” - Kakkosjoukkueiden lopettaminen tappaa monta haavetta kiekkourasta

Jutun kirjoittaja on huolestunut jääkiekkojuniorin äiti.

Suomalaisessa urheilukulttuurissa luullaan edelleen, että jo 10–15-vuotiaiden lasten ja nuorten keskuudesta pystytään erottamaan aidot talentit. Luulo on täysin väärä.

Sen vuoksi en voi käsittää, miksi esimerkiksi Juniorilukko päätti lopettaa niin sanotut kakkosjoukkueet A-, B- ja C-junioreista. Lapset ja nuoret kehittyvät eri tahdissa.

Lapsi, joka näyttää 14-vuotiaana olevan kentän kunkku, saattaa suurella todennäköisyydellä jättää lajin ennen kuin täyttää 18 vuotta.

Toisaalta nyt kakkosjoukkueessa pelaava voi nousta lajin huipulle vasta kaksikymppisenä. Eivät kaikki tämän maan jääkiekkoilijat ole Puljujärviä ja Laineita, jotka ovat valmiita huipulle täysin kakaroina.

Erilaiset tutkimukset kertovat kieltä, jota seurajohdot eivät tunne ymmärtävän.

Useimmiten ratkaiseva vaihe urheilevan nuoren kehityksessä tulee eteen ikävuosien 18–21 aikana. Vasta silloin voidaan, aikuisten oikeasti, arvioida, ketkä vielä tuolloin mukana olevista nuorista voivat saavuttaa lajissa terävimmän huipun.

Lahjakkuudet voidaan toki havaita jo aikaisemmin, mutta yksikään urheilija ei pelkällä lahjakkuudella pitkälle pötki. Sen lisäksi tarvitaan raakaa työtä, suhteita ja pelkkää onneakin.

Mahdollisimman suuri joukko pitäisi pitää lajissa kuin lajissa innostuneena mukana. Potentiaalisia huippuja ei jätetä rannalle ruikuttamaan vain sen vuoksi, että nämä sattuivat kehittymään fyysisesti ja psyykkisesti hieman eri tahtiin kuin ikätoverinsa, toteaa myös tutkija Mikko Salasuo.

Nuo lajien kakkosjoukkueet ovatkin olleet oivallisia paikkoja lapsen ja nuoren kehittymisen kannalta.

Taitojaan on voinut kehittää ilman kilpajoukkueen painetta ja stressiä. Jossain vaiheessa ikäluokan tasoerot kuitenkin kapenevat ja lopulta kuroutuvat umpeen.

Nyt tämä polku on Raumalla jääkiekon osalta katkaistu.

Tilaa halutaan antaa vain niille talenteille ja kilpajoukkueille. Kaikki halutaan nyt ja heti. Jos raumalaiset talentit eivät riitä, hankitaan niitä lisää muualta.

Eikö kaikkien etu ole kuitenkin se, että lapset ja nuoret saavat pelata?

Uuden linjauksen myötä moni raumalainen jääkiekkojuniori joutuu lopettamaan vuosia kestäneen harrastuksensa.

Rakkaudesta lajiin -ajatus muuttunee pahimmassa tapauksessa katkeruudeksi seuraa ja koko lajia kohtaan.

Täytyy myös muistaa, että moni poika on joutunut viimeistään noin 13-vuotiaana tekemään ison valinnan jääkiekon, jalkapallon tai jonkun muun lajin välillä.

Tuskinpa nämä nyt jääkiekosta ulos heitetyt nuoret pystyvät enää palaamaan jo kertaalleen jätetyn lajin pariin. Näin äitinä voin sanoa, että monen tutun pojan tilanne harmittaa melkoisesti.

Käytännössä muutos tarkoittaa sitä, että Raumalla jääkiekkoa ei voi harrastaa enää 14-vuotiaana. Vai voiko sittenkin?

Vermuntilan Tempo on jo muutaman vuoden ajan yrittänyt ottaa koppeja valtaseuran pudokkaista. Kuluneella kaudella

Tempossa pelattiin jääkiekkoa kahden joukkueen voimin. Toiminta on ollut pientä, sillä pudokkaita on ollut vaikea tavoittaa.

Kovin monella raumalaisella vanhemmalla tuntuu olevan vahvoja ennakkoluuloja Tempon toimintaa kohtaan. Taustalta löytyy muun muassa häpeää.

Nuori ennemmin lopettaa kuin jatkaa lajin aitoa harrastamista kaupungin toisessa, tosin paljon pienemmässä seurassa.

Päätökseen vaikuttaa usein vanhempien lapsilleen opettama asenne. Ylpeys ei yksikertaisesti anna periksi siirtyä maalaiskunnan seuran riveihin.

Ehkäpä tilanne voisi muuttua, jos Tempon tekemää nuorisotyötä arvostettaisiin kaupungissamme edes pikkiriikkisen nykyistä enemmän. Eikö kaikkien etu ole kuitenkin se, että lapset ja nuoret saavat pelata?