Kolumni: Neljässä vuodessa mikään ei ole muuttunut – Tutut ongelmat riivaavat CHL:aa

CHL ei ole neljän kauden aikana lyönyt vielä itseään läpi. Kuva: Jukka Rautio/Europhoto

Kun neljäs CHL-kausi vetelee viimeisiään, en oikein vieläkään tiedä, mitä sarjasta pitäisi ajatella. On selvää, että pudotuspelivaiheessa pelataan erinomaista jääkiekkoa ja mukana on pääosin tasokkaita joukkueita. Selvää on myös se, että alkulohkovaiheessa mukana on turisteja ja se, että toisille mukana olijoille liiga on tärkeämpi kuin toisille.

Kun kuudesta alkulohkopelistä neljä päksitään pois ennen kansallisten sarjojen käynnistymistä, ei harjoituspelifiilikseltä voi välttyä. Eikä yhdenkään joukkueen paketti vielä elokuun viimeisellä tai syyskuun ensimmäisellä viikolla kovin valmis ole.

Usein myöskään yleisö ei ole vielä valmis jalkautumaan jäähalleihin.

Asian toinen puoli on vaikkapa toissapäiväinen välieräottelu Trinecissä. 5200 katsojaa vetävässä hallissa oli vain 150 tyhjää istuinta ja meno infernaalinen. Tämän kauden CHL-taipaleensa aikana HC Ocelari Trinec kirjautti yleisökeskiarvokseen 3921 katsojaa ja on tämän tilaston seitsemäs.

Ylivoimainen ykkönen on SC Bern, jonka CHL-vääntöjä seurasi keskimäärin 10 617 silmäparia. Se ei Bernin kohdalla ole kuitenkaan kummoinen lukema, kun joukkue on yleisökeskiarvoltaan koko Euroopan seuratuin kiekkoseura. Sveitsin liigan otteluissa keskiarvo on reilusti yli 16 000 katsojaa - siis käytännössä täysi häkki illasta toiseen.

5200 katsojaa vetävässä hallissa oli vain 150 tyhjää istuinta ja meno infernaalinen.

Kun siirrytään katsojakeskiarvossa sijalle kaksi, pudotusta tulee rajusti. Adler Manheim kirjautti lukeman 5829. Näitä kahta lukuun ottamatta mikään muu seura ei päässyt yli viiden tonnin. Nottingham Panthers oli lähellä, 4947.

Koko CHL:n yleisökeskiarvo ennen finaalia on 3140 katsojaa ottelua kohden.

Suomalaisseuroista Tapparan keskiarvo oli 3936, HIFK:n 3313, finalisti-JYPin 3201, TPS:n 2972 ja KalPan 2094. Näiden keskiarvoksi muodostuu siis 3103. Ainakin JYP päästi kausikorttilaisensa alkulohkopeleihin ilman eri veloitusta, mutta pudotuspelivaiheen kamppailuista piti maksaa. Alkulohko-otteluiden keskiarvo oli yli 3600 katsojaa, mutta pudotuspeleihin se putosi 900:llä.

Finaalia isännöivä Växjö haali alkulohkon ensimmäiseen kotiotteluunsa Davosia vastaan 5350 katsojaa, mutta puolivälierä Berniä vastaan kiinnosti vain 1275:ttä. Otaksun, että syy on sama kuin JYPillä. Kaikkiaan ruotsalaisseurojen keskiarvo oli vain 2367 katsojaa ja Växjötä (3821) lukuun ottamatta jokainen jäi reilusti alle kolmen tonnin. Malmön lukema oli koko CHL:n kolmanneksi heikoin, katastrofaalinen 1244 katsojaa.

Palkanmaksajalla pitäisi aina olla etuajo-oikeus siihen, millaista paitaa hänen palkollisensa kulloinkin kantaa.

CHL ei siis edelleenkään kiinnosta laajoja kiekkokansanjoukkoja. Urheilullisesta näkökulmasta Ruotsin ja Suomen mukanaolo on ensiarvoisen tärkeää, mutta markkinoinnin kannalta fokus on päivästä yksi lähtien ollut Keski-Euroopan suunnalla.

– Ajatellaan vaikka Suomea. Se on viiden miljoonan ihmisen markkina ja siellä lätkä on ykköslaji. Se on hienoa, mutta haluamme levittäytyä isommille markkinoille. Yksin Saksassa on 80 miljoonaa ihmistä, jotka haluamme saada innostumaan jääkiekosta. Siihen lisäksi Ranska, Italia ja Iso-Britannia, niin puhutaan jo lähes 300 miljoonasta ihmisestä, sanoi Eisbären Berlinin GM Peter John Lee joulun alla 2013, kun CHL perustettiin.

Lee istui silloin liigan hallituksessa. On tdettava, että neljässä vuodessa Eurooppa ei ole vielä kuitenkaan varsinaisesti hullaantunut lätkästä.

– Tarvitsemme vahvat kansalliset liigat, mutta myös vahvan eurooppalaisen seurakilpailun. Se on edellytys jääkiekon kasvulle Euroopassa, totesi tuolloin CHL:n alkutaipaleen vahva takapiru Håkan Loob, joka luopui Färjestadin GM:n tehtävistä viime keväänä.

Ruotsalaisen jääkiekon merkittävä mielipidevaikuttaja Loob liputtaa edelleen ainakin julkisesti CHL:n puolesta, mutta on sitä mieltä, että kiinnostuksen ja yleisömäärin suhteen on tapahduttava jotain – ja mielellään nopeasti.

Ahdas kiekkokalenteri on myös ongelma. CHL:ssa on vuosien varrella nähty useita tilanteita, joissa joukkueilta on puuttunut kärkiketjujen pelaajia maajoukkuekomennusten vuoksi. Tällainen on täysin absurdia eikä sen pitäisi olla mitenkään mahdollista. Palkanmaksajalla pitäisi aina olla etuajo-oikeus siihen, millaista paitaa hänen palkollisensa kulloinkin kantaa.

Mikäli CHL:n merkitystä halutaan kasvattaa ja rakentaa tuotteesta kaikella tavalla uskottava, se ei oikein mahdu samaan kalenteriin nykymallisen, neljän turnauksen EHT:n kanssa. EHT kun ei tahdo mahtua enää kansallistenkaan sarjojen raameihin.

Ongelma on lähinnä siinä, että eurooppalaisten demokratioiden joukkueilla ei ole mahdollisuutta polttaa uunissa valtiovallan heille junailemia miljoonia.

Urheilullisesti katsoen CHL tarvitsisi mukaan tietenkin KHL:n, mutta samaan aikaan se on tavallaan idän ihmeliigan poliittinen ja taloudellinen vastavoima. Tai siis jonain päivänä sen pitäisi olla. Ongelma on lähinnä siinä, että eurooppalaisten demokratioiden joukkueilla ei ole mahdollisuutta polttaa uunissa valtiovallan heille junailemia miljoonia. Eikä KHL toisaalta tarvitse CHL:aa yhtään mihinkään.

Ja jos KHL mukaan tulisi, se sanelisi omat ehtonsa. Mutta läntisen Euroopan kiekkoliigat eivät suurin surminkaan halua, että koko manner tanssii ripaskaa balalaikan tahtiin. Silti on selvää, että tuote, jota kutsutaan mestareiden liigaksi, on urheilullisesti torso jos maanosan kovimmasta kiekkosarjasta ei ole ainuttakaan joukkuetta mukana.

CHL:n pitkän tähtäimen haasteet eivät ole neljässä vuodessa juuri helpottuneet. Laadukkaiden joukkueiden laadukkaat ottelut eivät yksin riitä.

Löytyykö jostain jonkinlainen viisasten kivi, vai jääkö CHL muiden euroliigaviritysten tavoin lopulta kuriositeetiksi kiekkohistorian lehdille?