Kolumni: Mitä huikea MM-finaali opetti pelin evoluutiosta?

Näihin kuviin, näihin leijonatunnelmiin. Hävitty pronssiottelu veti suomalaispelaajien ilmeet vakaviksi. Viime kevään MM-hopean jatkoksi tuli nyt neljäs sija. Kuva: HSP

Vuodet eivät ole veljeksiä, mutta kuitenkin hyvin läheistä sukua toisilleen. Jääkiekkoilussa Kanada on neljän viime kauden arvoturnauksissa osoittanut, missä pelin evoluutio kulkee nyt.

Vaahteranlehtipaitojen voittama Sotshin olympiakulta 2014, kaksi peräkkäistä MM-kultaa 2015 ja 2016, viime syksyn World Cupin voitto ja tuore Kölnin finaalipaikka ovat alleviivanneet hidasälyisemmillekin, missä nykykiekko juuri nyt menee. Hockey – the quickest game on earth on monin tavoin nopeampaa kuin koskaan ennen.

Kiekkoareena kokosi MM-mitaliviikonlopun päätteeksi yhteen, mitkä ovat kansainvälisen huippukiekkoilun virtaukset juuri nyt. 

PELINOPEUS
Leijonien päävalmentaja Lauri Marjamäki on tämän kauden kiirastulensa aikana nähnyt hyvinkin läheltä, mitkä nykykiekon vaatimukset ovat. Ne tosin kävivät Marjamäelle kristallinkirkkaasti selville jo Erkka Westerlundin apurina sekä alle 20-vuotiaiden maajoukkueen kanssa kolutuissa turnauksissa.  

– Iso asia tämän päivän pelissä on luistelu. Pitää pystyä pelaamaan nopeasti, se taas on valintakysymys. Nyt haetaan sellaisia pelaajia, jotka pystyvät pelaamaan nopeasti, Westerlund alleviivasi jo kolme vuotta sitten Sotshin olympiaturnauksen aikoihin.

Pelin kaikkinaisesta nopeutumisesta on puhuttu jo vuosia.

– Olemme menneet siihen suuntaan, että olemme pyrkineet kaikin keinoin nopeuttamaan peliä. Sekä hyökkäämisen että puolustamisen täytyy tapahtua nopeasti, Westerlund alleviivasi vuonna 2014.

Juuri tästä on kyse, kun kaksimetrisen Colton Paraykon pakki–pakki-syöttö napsahtaa millilleen erkalle eli lapaan, kun vieruskaveri Marc-Edouard Vlasic tarjoaa syöttöpaikkaa. Nykyhuiput eivät tönötä seisovin jaloin muuta kuin finaalin jälkeisessä kuvassa, jossa hymyillään palkintokello kourassa.

FYSIIKKA
Ilman kivikovia nopeuskestävyysominaisuuksia Ruotsi ja Kanada eivät olisi kyenneet tarjoamaan MM-finaalissa neljän erän formula yksi -kaasuttelua.

Nykyaikana siviilipukeisista ammattilaisurheilijoista ei pysty sanomaan ulkonäön perusteella, kuka on jääkiekkoilija, kuka jalkapalloilija. Pariisiin kiekkoilijoiden jälkeen rantautuvat Ranskan avointen tennistähdetkään eivät ole nykyään sen hintelämpiä kuin kaukaloiden gladiaattorit. 

Oheisharjoitusten painopisteiden muututtua kiekkoilijan vartaloihanne on muuttunut.

Nykykiekkoilijan fysiikka rakentuu vahvan keskikropan ja toiminnallisuuden varaan.

Kesäajan oheisharjoittelu on 2010-luvulla erilaista kuin ennen vanhaan. Raskaat raudat eivät ole kadonneet telineistä, mutta kehonhallinnan ja liikkuvuuden korostaminen ovat nyt arvossaan. Erityisesti keskivartalon ”näkymättömien” lihasten merkitys on valtava.

Muutos on tapahtunut vähitellen viimeisen 10–15 vuoden aikana. Rasvattomuus on yksi päällepäin havaittava ero, toinen on ylävartalon lihasmassan väheneminen. Moni maajoukkuepelaaja näyttää nykyään mailerilta. Toisin oli vielä 1995 kultaleijonien aikana. 

Muutoksen näkee jopa vaatekaupoissa. NHL-pelaajat toki teettävät mittatilauspukunsa edelleen räätälillä, mutta puvuntakit ovat numeroa pienemmät kuin takavuosina. 

PELINYMMÄRRYS
Taktinen kurinalaisuus ja tiivis viisikkopeli vaativat pelaajilta sen, että eri pelitilanneroolien ymmärrys on piirretty aivopoimuihin. Ajatuksen nopeus on myös pelinopeutta.

Riippumatta joukkueen pelitavasta, viisikossa jokaisen on ymmärrettävä, mitä missäkin tilanteessa pitää tehdä. Sitä kutsutaan jääkiekon uuskielessä tilanteen tunnistamiseksi. Miettimiseen ei ole aikaa kuin korkeintaan vaihtopenkillä.

Suomalaisessa pelitapakeskustelussa on korostettu väsymykseen asti viivelähtöjä, palautuksia ja puolustusvalmiutta. Se on yksi tapa etsiä kilpailuetua, mutta ei todellakaan ainoa – niin kuin kahden ja puolen viime viikon aikana korostetusti nähtiin. 

Pelin rytmittäminen kuuluu kaikkien maiden repertuaariin, mutta on iso pelifilosofinen ero, valitaanko nopea vai vitkasteleva tapa pelata. Näiden kisojen jälkeen Suomi-kiekossa on syytä käydä iso periaatteellinen keskustelu siitä, millainen päivitetty versio Meidän Pelistä nähdään kohti 2020-luvua edettäessä.

– Analyysit käydään aina tosi tarkkaan läpi. Kysehän on siitä, mitä me voimme tehdä vielä paremmin. Miten me voimme paremmin valmistaa pelaajia, jotta tulos olisi paras mahdollinen, leijonaluotsi Marjamäki lupasi jo kesken kuluvaa kautta.

POWER SKATING
MM-finaalin hurja tempo alleviivasi sitä, että halu ja tarve luistella kovaa on nykykiekon keskeinen osa. Ilman voimakasta ja monipuolista luistelutaitoa ovi koviin peleihin tai kapeisiin kaukaloihin pysyy ikuisesti kiinni.

Voimaluistelu eli power skating on yksi osa huippukiekon vaatimuksista. Hyvä ja vahva luistelutaito ei todellakaan tarkoita yksioikoista suoraa eteenpäin puskemista, vaan nopeatempoisessa pelirytmissä pysyminen vaatii monipuolista luistelutekniikkaa.

Pelaajat ovat myös valmiita käyttämään omatoimiseen harjoitteluun käyttämäänsä aikaansa luistelutekniikan yksityiskohtien hiomiseen. Kölnin Leijonista esimerkiksi Veli-Matti Savinainen on ottanut oppitunteja muodosteluluistelijoita päätyökseen valmentavalta Kaisa Arrateigilta. Muita hänen oppilaitaan ovat Mikael Granlund ja Ranskan riveissä Suomea nöyryyttämässä ollut Yohann Auvity.

KULMA- JA LAITAPELAAMINEN
MM-turnausta katsoessa oli hieno seurata, miten P-Amerikan huippuyksilöt osaavat hyödyntää isoa eurokaukaloa. Silti myös ahtaan tilan hallinta eli kulma- ja laitapelaaminen on priimaa.

TV-kuvista tai Kölnin ja Pariisin katsomoista saattoi havainnoida, miten hienosti kanadalaiset, Ruotsin NHL-miehet, nuoret amerikkalaispelaajat ja muut NHL-osaajat hyödynsivät ison kaukalon kulmia ja päätyjä.

Ränniin ei roiskittu vain sen vuoksi, jotta kiekko olisi saatu mahdollisimman kauaksi omalta maalilta, vaan  siirroilla on aina tarkoitus – ja yleensä myös täydessä liikkeessä ja hyvällä ajoituksella tilanteessa "taajuuksilla oleva" vastaanottaja.

Syötön kohde EI tietenkään odota joustokaukalon kulmassa valmiiksi paikallaan jalat tönkkösuolattuina, vaan tulee kiekkoon vauhdilla. Siksi tällaista vastaanottajaa on vaikea puolustaa.

KIEKKOVARMUUS
Kaukana ovat ne ajat, kun kovaa kosketusta perusteltiin sillä, että komposiitista kiekot kimpoilevat helpommin kuin puumailan lavasta. Hyvä kiekonkäsittelytaito tarkoittaa monipuolista välineen hallintaa.

Ruotsin ja Suomen välierää ei tarvinnut seurata edes yhtä täyttä erää, kun tajusi mikä ero on William Nylanderin ja kisoissa sentterinäkin nähdyn Antti Pihlströmin ero pelintekijöinä. Kun katsoo Nylanderia, ymmärtää mitä tarkoittaa kiekkotermi stickhandling.

No, Nylanderin ja 1990-luvulla syntyneiden nykytähtien pelaamista katsoessa saa monenlaisia muitakin ahaa-elämyksiä. Esimerkiksi sen, että jääräpäinen yksin puskeminen ei enää nykykiekossa ole yksilötaitoa. Toki Nylanderinkin pitää vielä kiekosta oikea-aikaisesti

TUKITOIMET
Maskipelaaminen ja ohjurit ovat mitä suurimmissa määrin nykykiekkoilun taitoa – tekisi mieli jopa sanoa taidetta – kun ne tehdään päämäärätietoisesti.

Erityisen sykähdyttäviä ovat ohjaukset ilmasta.

Kun kiekko tulee polven- tai lantionkorkuisena kohti, vaaditaan tuhansia toistoja ja kovan tason silmä-käsikoordinaatiota, jotta kiekko muuttaa lavasta suuntaa haluttuun osoitteeseen. Tästä saatiin Oscar Lindbergiltä oppikirjaesimerkki finaalin päätösminuuteilla, vaikka Canadan Calvin Pickard ehtikin suojuksineen ohjurin eteen. 

ASENNE
Mentaalipuolesta voisi kirjoittaa kirjan. Ja on niitä kai kirjoitettukin.
 
Parhaiten asennetta mitataan tilanteissa, joissa kiekko ei ole omassa lavassa – siis siinä, millä ymmärryksellä ja päättäväisyydellä pelaaja vetää kolme ”näkymättömintä” pelitilanneroolia neljästä.

Oleellisen erottaminen on myös asennemittari.

Epäolennainen karsiutuu automaattisesti pelaamisesta, kun panokset ovat tarpeeksi isot. Nyrkkeily, vihellyksen jälkeiset torikokoukset ja muu äijämeininki asettuu tilanteen tasolle, kun käynnissä on MM-finaali tai Stanley Cupin playoffien katkopeli.

BLOKKAAMINEN
Kotisohvallakin tekee kipeää, kun vastustajat onnistuvat blokkaamaan Ruotsin 198-senttisen puolustajan Viktor Hedmanin lämäreitä. Pelaaminen ei todellakaan ole aina kivaa, mutta palkitsevaa se on silloinkin, kun sattuu.

Kiekkojen blokkaaminen ei aina kiinnitä suuren yleisön huomiota, mutta joka ikisessä joukkueessa arvostetaan niitä, jotka ovat valmiit sietämään kipua ja syömään kiekon. Pukukopissa arvostus on jakamaton, niin kuin leijonakapteeni Lasse Kukkosen pitkä ura osoittaa.

Kunnioituksen saavuttavat ne, jotka lyövät kroppaa peliin sen sijaan, että jättäisivät pari terävää viime potkua ottamatta ja tuikkaisivat vain lapansa laukauksen eteen.

MAALINTEKO
Koko pelin pääasia tulee listan viimeisenä, mutta – kliseisintä klisettä käyttäen – ei todellakaan vähäisimpänä.

Tässä asiassa kontrasti harjoitusten ja tosipelien välillä on jyrkkä: 2010-luvun loppupuolella pelitaitojen evoluutio on edennyt siihen pisteeseen, että joukkueidensa "heikoimmatkin lenkit" ovat treenijäällä teknisesti tosi hyviä toimittamaan kiekkoa verkkoon.

Hyvinkin ailahtelevan MM-turnauksen pelannut Jesse Puljujärvi on tästä osuva esimerkki. "Pulju" on siitä erikoinen maalintekijätyyppi, että ottelutilanteessa laukaus epäonnistui kisoissa lähes joka kerta. Kyse ei varmasti ole siitä, etteikö hän olisi treenannut joukkueharjoitusten jälkeen ekstraa, mutta kun itseluottamus ei ole kunnossa, osumat ovat epäpuhtaita tai osoitteet päätylaidassa. 

Puolustaminen vain on nykyisin niin tiivistä, että nykymuotoisessa 16 maan turnauksessa pikkumaatkin osaavat puolustaa paikat minimiin.
No, ehkä B-sarjaan pudonnut Italia ei Kölnissä osannut. Saapasmaan maajoukkue otti turnauksen 64 ottelussa ainoana kympit tauluun. Venäjän punakone kiusasi KooKoosta tuttua Frédéric Cloutieria vanhan ajan CCCP-tyyliin ja iski taululle luvut 10–1.

Jos 1980-luvun maalitykeillä olisi ollut nykyajan tekninen taito ja komposiitit, jälki olisi ollut pystyssä tönöttäneitä veskareita vastaan hurjaakin hurjempaa. Ainakin MM-finaalien maalimäärät ovat hyvinkin kohtuulliset: vuosi sitten Leijonat hävisi Moskovan loppuottelussa Kanadalle 2–0, tämän kevään mestaruus ratkesi vasta voittomaalikisassa lukemin 2–1.