Kolumni: Kaikkea muuta kuin ihanaa, Leijonat, ihanaa

Eihän sen nyt näin päin pitänyt mennä. Sveitsi ja Tristan Scherwey tuulettivat, Suomi sai poistua pää painuksissa pukukoppiin – ja turhan aikaiselle kotimatkalle. Kuva: Henning Bagger/EPA–AOP

Eipä olisi voinut se Kalervo Kummolan tv-mainos huonompaan saumaan osua. Tai Leijonien MM-turnauksen surkein ottelu.

"Ihanaa, Leijonaa, ihanaa!" Rautakansleri lohkaisi lakonisesti naama peruslukemilla juuri sillä mainoskatkolla, jonka MTV lähetti Sveitsin iskettyä kaksi maalia 36 sekunnin välein. 

Ei. Se ei ollut ihanaa. 

Karmea kakkoserä oli kaikkea muuta kuin ihanaa, Leijonat, ihanaa.

Pelikellon ajat 29.13, 32.32 ja 33.08 ovat niitä numerosarjoja, joita ei päätöserän huimasta loppukiristä ja loppuminuutien läheltä piti -paikoista huolimatta muistella lämpimästi Suomi-kiekon seuraavassa historiikissa.

Mitä pidemmälle ottelu eteni, sitä huonommin Leijonat pelasi tasakentällisin.

*  *  *

Mistä pelin mureneminen sitten johtui?

Suomen kehutut ja kohutut hyökkääjät eivät päässeet kukkumaan käkikellomaan maalinedustalle.

Sveitsi paljasti raakaakin raaemmalla tavalla leijonapelaajien heikkoudet molempien maalien edustoilla.

Suomen kehutut ja kohutut hyökkääjät eivät päässeet kukkumaan käkikellomaan maalinedustalle.

Pelirohkeudesta ja nousuhalukkuudesta kehutut puolustajat taas taantuivat tasolle, jossa tuli ikävä peruspakkien peruspakkia.

Kriittisillä hetkillä takalinjoille olisi tarvittu Lasse Kukkosen kaltaista vanhan ajan mitään pelkäämätöntä talonmiestä.

Nyt koko pakisto tuntui koostuvan huoltofirman dynaamisista hipsteri-jannuista. Raaka paskaduuni ei oikein luonistunut, kun tatuoitu käsivarsi olisi pitänyt tunkea kainaloa myöten paskaviemäriin.

Jääkiekko, kuten elämäkään, ei ole aina siistiä ja nättiä.

* * *

Yllätystuloksesta on toki annettava kunniaa myös vastustajalle, joka nappasi paistin Leijonilta puolustamalla keskustaa uhrautuvasti.

Tilastot kertovat saman kuin silmä: kun Suomi vielä avauserässä voitti laukaukset selvästi, toisessa erässä Harri Säterillä oli jo enemmän torjuntoja kuin Sveitsin Leonardo Genonilla.

Ja mikä synkintä, Leijonien toijalalainen luottovahti sai kaivaa kiekon kolmesti selkänsä takaa.

Sysimustasta toisesta erästä ei voi vyöryttää kuormaa maalivahdille.

Ennen tylyjä takaiskuja Suomi pystyi vyöryttämään hyökkäyksiään viiden kenttäpelaajan voimin. Ottelun ensimmäinen puoli tuntia oli kuin oppikirjaesimerkki siitä, mitä pelipaikattomuus 2010-luvun kiekkoilussa tarkoittaa. 

Kun puolustaja Miika Koivisto on ensimmäisenä korjaamassa päätykiekon lapaansa – hyökkäyspäässä – ei pelitapaa vo moittia ainakaan araksi tai ylivarovaiseksi. Se on kaikkea muuta kuin 1900-luvulta tuttua "hyökkääjät hyökkäävät, pakit puolustavat" -

Rohkeus ja raikkaus osui kuitenkin omaan nilkkaan. 

Normikaavasta erottuneen hyökkäyspelaamisen vastapainoksi kaukalossa nähtiin luokatonta oman pään pelaamista. Kauniisti tai runollisesti sitä ei pysty sanomaan. Siksi pitää sanoa rumasti.

Suomeksi sanottuna peruspuolustaminen kusi katkerasti.

*  *  *

Virheitä toki sattuu, mutta MM-kisojen kuuluisa kahdeksas ottelu – se katkeran suloinen Game 8 – ei salli liukuhihna-mokailua. Ei varsinkaan peräkkäisissä vaihdoissa, kun vastustajan hurmokselta pitäisi pystyä puremaan niskat nurin.

Vielä ei ole keksittykään sellaista pelitapaa, jossa oman pään irtokiekot tai yhdellä yhtä vastaan -tilanteet voisi hävitä yhtä karmealla prosentilla kuin Leijonat toisessa erässä.

Turnauksen tärkeimmässä ottelussa ei enää opetella mitään.

Silloin tehdään tulosta ja voitetaan. Tai lähdetään kotimatkalle.