Kiitos ja kunnia

Ville Peltosen, Saku Koivun ja Jere Lehtisen numeroita ei enää maajoukkueessa käytetä. Kuva: Heikki Saukkomaa.

Nuorten MM-kisojen alkajaisiksi pidetty kolmen leijonalegendan paitojen jäädytys oli tunteikas tilaisuus. Upea ja arvokas. Jean Sibeliuksen juhlavuosi ja ruumiinkulttuuri paiskasivat osuvalla tavalla kättä, kun pelaajakolmikko seurasi vanhempineen ja lapsineen paitojen nostamista kattoon Finlandia-hymnin kaikuessa. Tasavallan presidentti, muu yleisö ja asianosaiset seurasivat seremoniaa pala kurkussa.

Tuollaista kutsutaan kiekkokulttuuriksi.

Jere Lehtinen, Saku Koivu ja Ville Peltonen ovat kirjoittaneet puu- ja komposiittimailoillaan niin merkittävän kappaleen suomalaista jääkiekkohistoriaa, että seremonia täpötäyden areenan yleisön edessä oli enemmän kuin perusteltu.

Lehtinen oli A-maajoukkuehistorian ensimmäisenä – ja yhä ainoana – divaripelaajana voittamassa Suomen ensimmäistä arvokisamitalia, Prahan MM-hopeaa keväällä 1992. Samaan ketjuun ”Tupu, Hupu ja Lupu” istutettiin nuorten MM-kisoissa 1993, ja Leijonissa Koivu ja Peltonen liittyivät Lehtisen rinnalle Lillehammerin olympiaturnauksessa 1994.

Nähtiin jotain merkittävästi parempaa kuin kolme pelaajaa samassa hyökkäysketjussa. Yksinkertainen yhteenlasku 1+1+1 toi summaksi enemmän kuin 3. Pelkästään olympiamitaleissa laskettuna tulos oli 4.

Kolmikko loi Suomi-kiekkoon pelillisen identiteetin ja rohkeuden, jonka ansiosta maajoukkueen mitaliketju on saanut jatkoa vuosi toisensa perään.

Koivu, Lehtinen ja Peltonen kuuluvat olympialakisoista voittamillaan yhdellä hopea- ja kolmella pronssimitalilla niiden kahdeksan pelaajan joukkoon, jotka ovat urallaan saavuttaneet hämmentävät neljä olympiamitalia. Kolmikko edusti Suomea myös World Cupin hopealle yltäneessä joukkueessa. Vuoden 1995 MM-kullan lisäksi miehien palkintokaapeista löytyy kunnioitettava määrä himmeämpiä MM-mitaleja: maailmanmestaruuden lisäksi Koivu on saavuttanut urallaan kaksi MM-hopeaa ja yhden pronssin, Lehtinen kolme hopeaa ja Peltonen neljä hopeaa ja kolme pronssia.

Koivu, Lehtinen ja Peltonen pelasivat leijonapaidassa kahdella vuosituhannella ja kolmella vuosikymmenellä. Viimeisen kerran trio nähtiin yhdessä Vancouverin olympiaturnauksessa 2010. Kolmikko tuskin esiintyi eilen viimeistä kertaa yhdessä, mutta heidän numeronsa kyllä. Koivun 11, Lehtisen 26 ja Peltosen 16 eivät ole enää koskaan virallisissa yhteyksissä käytössä Suomen A-maajoukkueessa. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi Aleksander Barkovin pitää tulevina vuosina edustaa Suomea uudella numerolla, kun tuttu 16 on tiukasti areenan katossa.

Ennen Koivun, Peltosen ja Lehtisen numeroiden jäädyttämistä Jääkiekkoliitto on jäädyttänyt Raimo Helmisen numeron 14 ja Jari Kurrin numeron 17. Tulevana keskiviikkona on Teemu Selänteen ja 8:n vuoro. Samalla se tarkoittaa sitä, että kuuden hyökkääjän numerot poistuvat käytöstä ikuisiksi ajoiksi. Määrä on jo sen verran iso, että maajoukkuetasolla tulee muitakin vaihdoksia kuin Barkovin numeronkääntö.

Kenties Jääkiekkoliitto voisi harkita Urheilusanomien Juha Hiitelän tarjoamaa ehdotusta pohjois-amerikkalaisista kunnianumeroista. Kiteytetysti kyse on siitä, että pelinumero ja nimi ovat aivan yhtä näyttävästi esillä, mutta käyttöoikeus edelleen tallella. Tämä tapa kunnioittaa sekä pelaajalegendoja, numeroita että tulevia pelaajapolvia. Numero on näkyvillä, mutta ei jäässä.

Tehtäköön vielä selväksi, että jokainen näistä pelaajista on kunnianosoituksensa ansainnut. Sitä paitsi numeroita on vielä yli 90 jäljellä, vaikka isointa kaksinumeroista eli 99:ää ei ommeltaisi yhdenkään Suomi-paidan selkään.

Kuka muuten mahtaa olla ensimmäinen maalivahti tai puolustaja, joka saa vastaavan kunnian?