Kerttulan kolumni: Eliittivalmentajien näkemys liian kapealla

Kuva: Juha Sinisalo

Kiekkoareena nosti alkukaudesta Jukka Rautakorven suulla keskusteluun, josko liigapelaajat voisivat tulevaisuudessa harjoitella ohjatusti jo heinäkuussa.

Sen jälkeen monet eturivin päävalmentajat ottivat jyrkän kannan pelaajien pitkiin lomiin. Käytännössä kyse on pelaajien oikeudesta neljän viikon harjoitusvapaaseen kauden jälkeen ja kuuden viikon vuosilomaan.

Ammattikielellä puhutaan kymmenen viikon omatoimisesta harjoittelujaksosta.

Nuorten pelaajien kansainvälinen kilpailukyky on varmasti kaikkien yhteinen huoli, mutta keinoista käytävä puhe ylittää hädin tuskin aloituskorkeuden.

On sinällään hyvä, että meritoituneet valmentajat esittävät huolensa pelaajien kehittymisestä, mutta keskustelun puutteellisuutta alleviivaa se, että itse sopijaosapuolet eivät saa ääntään kuuluviin. Nyt tilanne on lähinnä sama kuin työnjohtajat linjaisivat työnantajien ja työntekijöiden välisiä asioita.

Nykyinen yleissopimus pelaajayhdistyksen (SJRY) ja SM-liigan välillä loppuu kauden 2019–2020 jälkeen. Molemmilla osapuolilla on kuitenkin oikeus irtisanoa nykyinen sopimus 18.1.2018 mennessä päättyväksi kuluvan kauden jälkeen.

Nuorten pelaajien kansainvälinen kilpailukyky on varmasti kaikkien yhteinen huoli, mutta keinoista käytävä puhe ylittää hädin tuskin aloituskorkeuden. Ihan pihalla eliittivalmentajat ovat päätyessään johtopäätökseen, jossa suomalaisen pelaajatuotannon ongelmakohdat ovat pelaajayhdistys ja juniorivalmentajat. Tässä on ulkoistamisen ja ristiriidan makua.

Kun puhutaan omatoimijakson pituudesta, puhutaan korkeintaan viikoista puoleen tai toiseen. Huippu-urheilun kontekstissa on paljon oleellisempaa mitä tapahtuu 48 viikon aikana kuin neljän viikon aikana. Tämä tuntuu unohtuvan aika monelta.

En lähtisi syyttelemään asiasta myöskään juniorivalmentajia. Kentältä on kuulunut puhetta liigajoukkueiden päävalmentajien haluista linjata junioritoimintaa. Erässä seurassa esimiehenä toimiva päävalmentaja määräsi keventämään A-nuorten treenimääriä sarjataulukon vuoksi. Seurasta puuttuu urheilujohtaja

Huippu-urheilun kontekstissa on paljon oleellisempaa mitä tapahtuu 48 viikon aikana kuin neljän viikon aikana.

Maailmalla on tutkittu paljon työelämän muutosta ja tulevaisuuden työntekijöitä. Nämä vaikuttavat, haluttiin tai ei, myös urheiluun. Millenniaalien arvot kumpuavat autonomian tunteesta, avoimuudesta, luottamuksesta ja vuorovaikutuksesta. Yhä useampi heistä kasvaa vanhempien etätyökulttuurin mukana.

Viime aikoina on yleistynyt puhe urheilijoiden itseohjautuvuudesta. Kriiseissä puhe kuitenkin punnitaan. Se, että vaaditaan lisää joukkuetreenejä, on itseasiassa luottamuspulaa ja kaipuuta kontrollijohtamisen aikaan. Ylhäältä käsin ohjelmoitu toiminta ei ole kaikista houkuttelevin vaihtoehto länsimaalaisille nykynuorille.

Arvoristiriitoja syntyy varmasti.

Millenniaalien arvot kumpuavat autonomian tunteesta, avoimuudesta, luottamuksesta ja vuorovaikutuksesta.

Yhtäältä kun osa päävalmentajista vaatii lisää yhteisiä harjoitustapahtumia, toisaalla kuulee, että itse päävalmentajia näkyy yhä vähemmän työpaikoilla kesätreenien aikaan.

TV-esiintymisten, yrityskonsultointien ja ulkomaanmatkojen vuoksi työpaikalta poissaoloja selitellään, että päävalmentajan naama kuluu tai että ”ei nykypelaajien harjoittelua tarvitse vierestä kytätä”.

Heikoilla jäillä ollaan, jos läsnäolo koetaan kyttäämisenä.

Millainen valmentaja ei ole läsnä työntekijöidensä arjessa?
Millainen johtaja on sellainen, jonka naama kuluu?

Välineet ovat olemassa, enää puuttuu treenaaja. Kuva: Van Nguyen/Studio One

Sen sijaan, että puhutaan yhdellä suulla ja syytellään, pitäisi päästä keskustelemaan laaja-alaisemmista juurisyistä. Johtamis- ja valtarakenteet, osaamisen kehittäminen, valmennuksen ja johtamisen laadun mittarit, peli- ja joukkuemäärät, sarjamallit sekä tulevaisuuden työ- ja kouluelämän vaikutteet laajentaisivat heti ymmärrystä siitä mistä tässäkin kokonaisuudessa on lopulta kysymys.

Valmentajat ja seurajohtajat ovatkin uuden haasteen edessä: millenniaalit pitävät itsenäisestä työskentelystä, mutta vaativat aikaisempia sukupolvia enemmän palautetta toiminnastaan.

Tutkimusten mukaan millenniaalien jälkeisestä sukupolvesta näyttäisi tulevan vieläkin yksilökeskeisempi ja omia polkujaan kulkeva. Haluttiin tai ei, tämä sukupolvi tulee valitsemaan johtajansa. Ei toisinpäin.

Tämä sukupolvi sitoutuu voimakkaasti omaan työhönsä (itsensä kehittämiseen), mutta ei työpaikkaansa. Tästä perspektiivistä voitaisiin lähteä kehittämään johtamisosaamista tai vaikkapa purkamaan suomalaisten junioreiden ”joukkopakoa” Pohjois-Amerikan sarjoihin.

Toistaiseksi laaja-alaisimman puheenvuoron aiheen tiimoilta on käyttänyt SaiPan maalivahti Frans Tuohimaa omassa blogissaan. En lähde jatkojalostamaan hänen arvokkaita ajatuksiaan tässä yhteydessä, mutta totean vain, että se todistaa sisällöltään jo nyt sukupolvien välisiä eroja.