Kausiennakko: Patrik Lainetta uhkaa tyly NHL-kohtalo – onko Winnipegissä opittu mitään?

Läntisen konferenssin Central-divisioona on NHL:n ainoa divisioona, jossa on vain seitsemän joukkuetta. Central on ollut NHL:n divisioonauudistuksen jälkeen kovin divisioona, sillä viime kausi oli ensimmäinen, jolloin Centralista pääsi vain neljä joukkuetta aiemman viiden sijaan pudotuspeleihin.

Centralissa on näköpiirissä yksi NHL-kauden merkittävimmistä tarinoista, sillä viime kaudella pudotuspelien ulkopuolelle jäänyt Dallas Stars on yksi koko sarjan suurimmista suosikeista.

Ohessa arvioituna Central-divisioonan järjestys 82 ottelun runkosarjarypistykseen. NHL-kausi alkaa keskiviikkona 4. lokakuuta.

Ben Bishop.
Ben Bishopista odotetaan pelastajaa Dallasissa. Kuva: NHL

CENTRAL-DIVISIOONAN RUNKOSARJARANKING

1. Dallas Stars – täyskäännös kohti kannua

ASETELMA: Menestysodotuksia on ollut ilmassa jo kolmen vuoden ajan. Toissakaudella Stars esitti koko NHL:n hurmannutta hyökkäyspelaamista, ja vasta toiselle pudotuspelikierrokselle päättyneen kauden jälkeen piti räjähtää kunnolla. Ei räjähtänyt, ainakaan positiivisessa mielessä.

Katastrofaalimaisen kauden jälkeen päävalmentaja Lindy Ruff sai kenkää – vihdoin. Kokenut kanadalaisluotsi ei saanut missään vaiheessa iskostettua ääritaitavaan ryhmäänsä riittävästi pelikuria. Maaleja syntyi kyllä, mutta aivan liian tiuhaan tahtiin ja aivan liian matalalla hinnalla myös omaan päätyyn.

Nyt päävalmentajaksi palaa kevään 1999 Stanley Cup -luotsi Ken Hitchcock. Hitchcock ei välttämättä edusta jääkiekkoevoluution terävintä kärkeä, mutta nyt ei tarvitse enää huolehtia pelikurista. Tulevan kauden Dallas Stars on aivan eri joukkue kuin Ruffin aikana – se on tehtaan takuu. Omiin ei varmasti tule enää puolta tusinaa ylivoimahyökkäystä ottelussa, tai pahimmillaan jopa erässä.

Kun haaviin on tarttunut lisäksi tarvittavia täsmävahvistuksia, kuten tähtimaalivahti Ben Bishop ja jykevää peruslaatua alakertaan tuova Marc Methot, Dallas nousee heti suosikkien joukkoon ainakin runkosarjassa, vaikka viime kausi surkea olikin. Aleksandr Radulov oli kiva bonus.

MAHDOLLISUUS: St. Louis Blues oli vuodesta toiseen runkosarjan kärkijoukkueita, kun Ken Hitchcock valmensi sitä. Hitchcockin bravuuri on viisikkopuolustamisen vetäminen niin kireälle, että vastustaja kuin vastustaja jää 1-2 maaliin. Dallasin päästettyjen maalien keskiarvo putoaa dramaattisesti viime kauden lukemasta 3,17.

St. Louisissa Hitchcockilla ei ollut samanlaista arsenaalia käytössään hyökkäyspäädyssä. Kun puhutaan Jamie Bennin, Tyler Seguinin, Aleksandr Radulovin ja Jason Spezzan tasoisista pistelingoista, St. Louisissa Vladimir Tarasenko oli ainoa saman kaliiberin pelaaja. Teoriassa yhtälö on Dallasin kannalta herkullinen.

UHKAKUVA: On aivan varmaa, että myös puolustusorientoituneen valmentajan maineella kulkeva Lindy Ruff yritti saada kuria Dallasin pelaamiseen. Hän ei vain onnistunut siinä. Samat painit joutuu Hitchcock käymään. Ei tarvitse olla kummoinen ennustaja, jos povaa tulisia yhteenottoja.

Puolustuspelaaminen on uhkakuva myös sen takia, että Dallasin materiaalissa puolustus on ehdoton heikkous. St. Louisissa Hitchcock tottui järkälemäiseen kuusikkoon, joka osasi siivota maalinedustan. Dallasissa samaa luksusta ei ole, sillä Marc Methotin jälkeen pakisto kevenee dramaattisesti. Hitchcock joutuu tekemään tiettyjä kompromisseja, jotka saattavat heijastua hyökkäystehokkuuteen.

SEURAA TÄTÄ: Ben Bishop saapuu kaupunkiin pelastajan maineella. Kaikki merkit viittaavat myös siihen, että hän lunastaa maineensa kaukalossa. Tilanne on kuitenkin epäreilu Bishopia edeltäneelle suomalaiskaksikolle Kari Lehtonen ja Antti Niemi, sillä Hitchcockin tultua valmentajaksi Bishop lähtee aivan eri viivalta kuin suomalaispari Ruffin aikana. Joka tapauksessa Dallasin maalivahtisirkus on ohi.

Bishop on paitsi maailmanluokan torjuja myös maailman parhaita mailapelissä. Dallas pelaa käytännössä kuudella kenttäpelaajalla, sillä Bishop pystyy avaamaan peliä jopa keskivertopuolustajan tasoisesti. Tämä torpedoi myös yhden taktisen elementin vastustajalta pois, sillä päädyn kautta on todella vaikea päästä Dallasin alueelle Bishopin vahtivuorolla.

ARVIO: Ken Hitchcockia pidetään äärimmäisen kuluttavana valmentajana, minkä takia pestit tuppaavat päättymään sitten lopulta joskus heikkoihin tuloksiin. Ensimmäisellä kaudella näistä asioista on kuitenkin turha murehtia. Dallas heilahtaa kertaheitolla divisioonansa kärkitaisteluun – ainakin runkosarjassa.

Mikael Granlund.
Seuraava askel Mikael Granlundille on onnistuminen pudotuspeleissä. Kuva: NHL

2. Minnesota Wild – taas lähtöruudussa

ASETELMA: Tässä olemme olleet joskus aiemminkin: koko NHL miettii, pitääkö tämä joukkue ottaa tosissaan vai ei. Siis oikeasti tosissaan. Viime kausi – ensimmäinen Bruce Boudreau’n valmennuksessa – oli maaliskuun alkuun asti mestarillinen, mutta käteen jäi lopulta hyvin vähän.

Minnesota on tilanteessa, jossa sitä on pidetty vähintään mestarisuosikkien haastajana viimeisimmät viisi kautta. Joka kerta tie on vienyt pudotuspeleihin saakka, mutta viiden vuoden aikana Wild on voittanut vain kaksi pudotuspelisarjaa. Kahtena viime keväänä Minnesota on voittanut yhteensä vain kolme pudotuspeliottelua.

Nytkin puhutaan vain marginaalisista muutoksista. Matt Cullen, Tyler Ennis ja Kyle Quincey ovat sinänsä hyviä hankintoja, mutta kun paluupostissa poispäin lähtivät Jason Pominville, Martin Hanzal ja Marco Scandella, puhutaan käytännössä nollasummapelistä. Runko on sama.

MAHDOLLISUUS: Minnesotalla on pääasiassa pullat hyvin uunissa. Jopa murheellisessa pudotuspelisarjassa St. Louisia vastaan Minnesota oli pelillisesti edellä. Boudreau’n sisään ajama luisteluvoimaa ja aktiivista paineistamista painottava pelillinen sapluuna antaa Minnesotalle mahdollisuuden pelata voitosta joka ilta, jokaista vastustajaa vastaan.

Minnesota oli viime kaudella paikoin NHL:n kuumin joukkue pelillisesti. Kun Minnesota saa kulmamyllynsä käyntiin ja vastustajan roiskimaan väsyneenä, se pystyy tuottamaan maalipaikkoja liukuhihnalta. Riistopeli syvällä on hyvästä rytmistä erittäin tuottavaa.

UHKAKUVA: Vale, emävale, tilasto. Jos katsoo viime kauden runkosarjan tilastoja, maalinteko-ongelmaa on vaikea yhdistää Minnesota Wildiin. Vain Pittsburgh Penguins teki enemmän maaleja kuin 263 kertaa maalannut Wild-ryhmä. Silti Wildin kausi päättyi aikaisin ensisijaisesti juuri maalinteko-ongelmien takia, kun häkki heilui St. Louisia vastaan vain kahdeksan kertaa viidessä ottelussa.

Mitä pidemmälle kausi etenee, sitä tiukemmassa maalit ovat. Kun mennään pudotuspelimaailmaan, Minnesotalta ei ole löytynyt niitä kavereita, jotka runnovat väkisin voittomaalin sisään – vaikka peli tuottaisi maalipaikkoja kuinka paljon. Zach Parise, Mikko Koivu, Mikael Granlund ja kumppanit ovat olleet auttamatta ykkösringin ulkopuolella, kun isot pojat saapuvat hiekkalaatikolle.

SEURAA TÄTÄ: Toinen syy viime kevään romahdukseen oli kääntäen se, että kovilla hetkillä Minnesota antoi maaleja omiin aivan liian kevyellä hinnalla. Boudreau’n joukkueilla on ollut tapana se, että ne ovat liian riippuvaisia pitkistä hyökkäyksistä. Kun paine alkaa kasautua omiin, pelitavalliset keinot purkaa tilanne ovat liian hataralla pohjalla.

Syy on pelitavallinen, mutta myös yksilöistä kumpuava. Minnesota on edelleen tilanteessa, jossa Ryan Suterin jälkeen taso putoaa liian nopeasti pakistossa. Vaikka Minnesota voittaisi syksyllä pelejä, heikkojen hetkien pelaaminen kertoo paljon enemmän kevättä ajatellen. Löytyykö Minnesotalta kärsivällisyyttä ja taitoa ottaa iskuja vastaan?

ARVIO: Sapluuna on sen verran hyvin hallussa, että Minnesota vetää runkosarjan läpi rutiinilla. Sekä organisaation että päävalmentajan haasteena on keksiä keinoja, joilla pumppu olisi parhaassa iskussaan keväällä. Perinteisesti tämä ei ole onnistunut kummaltakaan.

Duncan Keith.
Duncan Keithin rooli kasvaa entisestään Chicagon alakerrassa. Kuva: NHL

3. Chicago Blackhawks – luhistuva minidynastia

ASETELMA: Huhtikuu 2017 edusti Chicago Blackhawksille kylmää suihkua. Suurimpana mestarisuosikkina pudotuspeleihin lähtenyt Chicago ei ainoastaan kompastunut Nashville Predatorsiin ensimmäisellä playoff-kierroksella. Nashville suorastaan murskasi Chicagon kaikilla tasoilla ja sai 2010-luvun merkittävimmän menestyskoneen tarkastelemaan omaa toimintaansa kriittisesti.

Muutoksia tuli sekä pakon (lue: palkkakaton) sanelemana että uudistumishalusta. Kuvaava oli kohukauppa Columbus Blue Jacketsin kanssa; runkosarjassa näyttävästi ja tuloksekkaasti pelannut Artemi Panarin vaihdettiin lisukkeiden kanssa romuluisempaan Brandon Saadiin, joka ei ole niin näppärä, mutta jolla on näyttöjä tuloksekkaasta playoff-osaamisesta.

Chicagossa on varmasti seurattu tarkasti Los Angeles Kingsiä. Toinen 2010-luvun mahtiseura on romahtanut kolmessa vuodessa mestaruustaistelusta pudotuspeliviivan huonommalle puolen. Chicagossa on alkamassa iso kausi, joka määrittelee pitkälti seuran menestyspotentiaalia lähitulevaisuudessa.

MAHDOLLISUUS: On jotenkin hassua ajatella, että Chicagon pitää jotenkin todistaa kovuutensa tällä kaudella. Siitä on puoli vuotta aikaa, kun jääkiekkomaailma oli liki kollektiivisesti sitä mieltä, että Chicago on suurin mestarikandidaatti. Neljä tappiota Nashvillelle – ja hups, yhtäkkiä mietitäänkin, onko dynastia mennyt lopullisesti rikki.

Vaikka etenkin pakkipää koki menetyksiä, vaikka Artemi Panarin on poissa ja vaikka Marian Hossan ura saattaa olla ohi, Chicagolla on edelleen järjetön määrä menestyspalasia. Joel Quennevillen pelaavuuteen ja tempopeliin perustuva pelillinen sapluuna on vahva selkänoja, ja joukkueesta löytyy yhä NHL:n parhaimmistoon kuuluvat johtavat pelaajat. Peruskompin varaan on helppo rakentaa menestyvä orkesteri.

UHKAKUVA: Johnny Oduya lähti, Trevor van Riemsdyk lähti. Ja mikä pahinta, menestysvuosien aliarvostetuin peruspilari Niklas Hjalmarsson lähti. Chicagon pelitapa lähtee niin voimakkaasti puolustajista ja etenkin heidän kyvystään operoida kiekollisena paineen alla, että tämän kokoluokan menetykset synnyttävät massiivisia myrskypilviä.

Connor Murphy oli ihan ok-luokan vastine Hjalmarssonista ja Jan Rutta on mielenkiintoinen haku Euroopasta, mutta Chicago on tällä hetkellä korostuneemmin Duncan Keithin ja Brent Seabrookin varassa kuin kertaakaan aiemmin 2010-luvulla. Se ei ole lainkaan hyvä tilanne, sillä supertähtikaksikko ei ole nuortumassa.

SEURAA TÄTÄ: Chicago on tehnyt taidetta palkkakattoa vastaan operoimisesta, mutta rajat ovat tulleet tai vähintään tulossa vastaan. Jatkuvat kompromissit näkyvät etenkin alemmissa ketjuissa. Kun Marian Hossa on ainakin tämän kauden sivussa, hyökkäysmateriaali on yhä ohuempaa. Jotta Chicago voi menestyä, alle miljoona dollaria ansaitsevien hyökkääjien pataljoonasta on noustava uusia ratkaisijoita.

ARVIO: Chicago on kiistatta heikentynyt, mutta vaikea kestomenestyjää on pudotuspelien ulkopuolellekaan sijoittaa. Menestyminen pudotuspeleissä onkin sitten jo täysin toinen juttu.

P.K. Subban.
Vuosi kohukaupan jälkeen – P.K. Subban on Nashville Predatorsin peili. Kuva: NHL

4. Nashville Predators – krapulan torjuntaan

ASETELMA: Nashville on kuulunut koko 2010-luvun siihen porukkaan, joka on ollut jatkuvasti lähellä lopullista läpimurtoa läntisen konferenssin eliittiin. Viime kaudella se vihdoin tuli, kun Nashville marssi takkuisen runkosarjan jälkeen upealla pelillä Stanley Cup -finaaliin.

Mestaruus antoi vielä odottaa itseään, mutta pitkäjänteinen ja johdonmukainen työ on laittanut Nashvillen tilanteeseen, jossa pytystä on realistista puhua nyt ja lähitulevaisuudessa. GM David Poile on kasannut orkesteriaan pala palalta, ja hienosäätövaihekin on onnistunut, vaikka Ryan Johanseniin ja P.K. Subbaniin iso riski sisältyikin.

Nyt Nashville on tilanteessa, jossa sen pelaajisto on tottunut pelaamaan Peter Lavioletten haluamaa tempojääkiekkoa. Kaiken lisäksi Nashvillen runko on sen ikäinen, että parhaat vuodet ovat vasta edessäpäin. Palkkakatonkaan kanssa ei ole aivan toivoton tilanne, joten tätä joukkuetta on syytä seurata tarkalla silmällä.

MAHDOLLISUUS: On suorastaan uskomatonta, miten hyvä Nashvillen puolustuskalusto on siihen nähden, että 2010-luvulla sieltä ovat poistuneet Ryan Suter, Shea Weber ja Seth Jones. Nytkin kevään sensaatiopakki Ryan Ellis on monta kuukautta sivussa, mutta silti Aleksei Jemelinillä vahvistunut Nashvillen pakkipää on heti syksyllä NHL:n kovimpia – keväästä puhumattakaan.

Pakit ovat Nashvillen luisteluvoimaa vaativan pelitavan dynamo. He saavat kiekkoa liikkeelle omista nopeasti ja varmasti, minkä ansiosta laiturit saavat ottaa jopa vähän ennakkoa hyökkäyssuuntaan. Kaksi ensimmäistä paria pystyvät nostamaan peliä jalallakin, jos syöttösuuntia ei ole tarjolla.

Nashvillen puolustajat tukevat hyökkäyksiä niin aktiivisesti, että voidaan puhua jo lähes pelipaikattomuudesta. Tulivoima hyökkäysalueen hyökkäyspelaamisessa ja ylivoimalla on niin rajua, että hyökkäyskaluston orastava kädettömyys kompensoituu moneen kertaan. Hyökkääjät saavat keskittyä jatkopeleihin.

UHKAKUVA: Stanley Cup -finaalin hävinneen osapuolen seuraavat kaudet ovat perinteisesti olleet hankalia. Nashvillen kesä jäi todella lyhyeksi, ja henkisen puolen lataaminen sataan prosenttiin on erittäin vaikeaa, kun iso palkinto oli niin lähellä. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun finaalitappion kärsinyt joukkue sortuisi luulotautiin varsinkin syksyllä.

Erityisen vaarallinen tämä asetelma on Nashvillelle, koska sen pelitapa on niin vaativa ja riskialtis. Jo viime kauden runkosarjasta muistetaan, että paletti voi hajota koska tahansa. Jos kiekollinen suoritusvarmuus tökkii vähänkin kovassa tempossa, Nashville voi ottaa rumiakin selkäsaunoja yllättäviltäkin vastustajilta.

SEURAA TÄTÄ: P.K. Subban ei ole pelannut Nashvillessä kuin vasta vuoden, mutta hän on jo nyt täydellinen peili Predatorsille. Parhaimmillaan maaginen, huonoimmillaan rasite. Harva muisti pudotuspelihuumassa, että syksy oli Subbanilta surkea, ja että Nashville näytti suorastaan typerältä megakaupan toisen osapuolen Shea Weberin loistettua Montréalissa.

Jos Predatorsin henkisessä latauksessa on vähänkään vajautta, se näkyy ensimmäisten joukossa Subbanista. Jos syksyllä tulee vaarallista neppailua väärissä kohdissa, koko Predators-nipulla tulee tuskaisa syyskausi.

ARVIO: Niin sanottu finaalikrapula on aito uhkakuva, mutta Nashvillessä on niin paljon laatua läpi rosterin, että pudotuspeleistä rannalle jääminen olisi jo saavutus. Todennäköisesti roikkuu playoff-viivan molemmin puolin, ja skarppaa lopussa sen verran kuin pitää skarpata. Taas merkittävä jokerikortti kevään playoff-vääntöihin.

Jake Allen.
Martin Brodeur häipyi Jake Allenin taustalta takaisin toimistolle. Miten se vaikuttaa Allenin peliin? Kuva: NHL

5. St. Louis Blues – kova puhuri kävi aitiossa

ASETELMA: Muutoksen tuulet puhaltavat St. Louisissa. Ken Hitchcock vaihtui penkin takana Mike Yeoon jo kesken viime kauden, ja kesällä vaihdettiin koko apuvalmentajien katras. Viime kaudella Yeo piti St. Louisin pelitavallisesti Hitchcockin viitoittamalla jatkumolla, mutta nyt on oletettavaa, että kiekonhallinnasta tulee tärkeämpi arvo Bluesille.

St. Louis on pelannut jo kuusi kertaa peräjälkeen pudotuspeleissä, mutta iso menestys on kiertänyt nuotit kaukaa. Muutoksia on tehty modernimpaan suuntaan, kun raskasjalkaisuutta on pyritty korvaamaan luisteluvoimalla. Prosessi on kuitenkin edelleen puolitiessä.

Ydinkysymys pysyy yhä samana: onko joukkue yhtään aiempaa valmiimpi pelaamaan Stanley Cupista? Paljon on hyvää, mutta moni kysymys kaipaa edelleen vastauksia – lähtien siitä, millaista jääkiekkoa Yeon St. Louis Blues jouluna, keväästä puhumattakaan.

MAHDOLLISUUS: Jos ja kun Yeo vie St. Louisia pelillisesti uusille vesille, kärsivällisyyttä vaaditaan. Yeon kannalta mahtava asia on se, että puolustuspelaamisen traditio on erittäin syvällä Bluesin dna:ssa. Sen päälle on helppo lähteä rakentamaan tukevaa taloa – olivatpa uudet elementit sitten minkälaisia tahansa.

Viime keväänäkin St. Louis pudotti Minnesotan viidessä ottelussa, vaikka peli pyöri voittopuolisesti sen omassa päädyssä. St. Louisia vastaan maalinteko ei ole ollut 2010-luvulla helppoa. Tätä traditiota on vaikea tuhota, vaikka valmennus uudistuikin sataprosenttisesti.

UHKAKUVA: Kolikon kääntöpuoli on St. Louisissa se, että traditio maalien tekemisestä on ohutta. Viime vuosina on totuttu siihen, että St. Louis voittaa pelit 2-1. Usein sekin on vaatinut sitä, että Vladimir Tarasenko kaivaa omalla artistisuudellaan yhden tai kaksi ”ylimääräistä” maalia vasten todennäköisyyksiä.

Vaikka painopiste olisi jatkossa hyökkäyspelaamisen kollektiivisessa kehittämisessä, kulttuuri ei muutu silmänräpäyksessä. Jos maalinteko on tuskaista, vaatimustaso puolustuspelaamiselle on jälleen kerran valtava. Jos vähänkään alkaa tulla helppoja maaleja omiin, voittaminen vaikeutuu. Sekin pitää muistaa, että keväällä ryhtiliikkeen tehneellä Jake Allenilla ei enää ole Martin Brodeuria jokapäiväisenä tukenaan…

SEURAA TÄTÄ: Ryan Reaves ja Scottie Upshall poistuivat kesällä St. Louisista. Nyt ei puhuta sentään Tarasenko-tason menetyksistä, mutta jokainen Bluesin otteluita seurannut katsoja tietää näiden kaverien arvon St. Louisille viime vuosina.

St. Louis saattoi olla puoli erääkin poteroissa puolustamassa, mutta kun tankkimainen nelosketju pääsi kerran jakamaan taklauksia ja riistämään kiekon syvällä vastustajan päädyssä, siitä lähti usein Bluesin hapettanut pitkä hyökkäys. Löytyykö nykyjoukkueesta enää näitä aliarvostettuja momentumin kääntäjiä?

ARVIO: Kaikki on mahdollista kovatasoisessa divisioonassa. Muutokset penkin takana ovat sen verran massiivisia, että paljon on kiinni siitä, mihin suuntaan dominopalikat alkavat kaatua. Pudotuspeliputken katkeaminen on täysin mahdollista.

Patrik Laine.
Winnipegin kannattajat odottavat Patrik Laineelta ilotulitusta. Kuva: NHL

6. Winnipeg Jets – jos lehmät lentäisivät…

ASETELMA: Siitä hetkestä lähtien, kun organisaatio Atlantasta Winnipegiin muutti, Jets on tehnyt hyvää työtä varaustilaisuuksissa. GM Kevin Cheveldayoff on tehnyt maltillista työtä ja vienyt organisaatiota kestävän kehityksen polulle.

Yhtälössä on vain yksi ongelma: kehitys ei näy vieläkään ulospäin. Jos kevään 2015 playoff-visiitin jälkeen olisi sanottu, että seuraavat kaksi kautta pudotuspelit jäävät väliin, kukaan ei olisi uskonut. Viime kauden 87 pistettä oli itse asiassa vain kolme pistettä enemmän kuin kaudella 2013-2014, joten ihmeteltävää riittää.

Sekä Cheveldayoff että päävalmentaja Paul Maurice saivat jatkosopimukset tilanteessa, jossa moni odotti jo potkuja ainakin Mauricelle. Luottoa on siis yhä molempiin. Siitä huolimatta Winnipeg on tilanteessa, jossa pudotuspelipaikka alkaa olla jo pakollinen tällä kaudella. Niin hyvin Winnipeg on potentiaalisia nuoriaan ajanut sisään, että se ei ole vaatimuksena liian iso.

MAHDOLLISUUS: Pelaajamateriaalin potentiaalista menestys ei ole jäänyt kiinni enää pitkään aikaan. On NHL:n eliittiin matkalla oleva ykkössentteri Mark Scheifele, on NHL:n maalintekijäeliittiin matkalla oleva Patrik Laine, on timantin kova liideri Blake Wheeler ja tämän kolmikon takana laatua peräti viiteen kentälliseen. On myös paperilla kova pakisto.

Paul Mauricen pelitapakaan ei ole este menestykselle. Winnipegillä on lisenssi pelata kiekolla, ja – kuten todettua – tavoitetta tukeva pelaajisto. Winnipeg on erityisen vaarallinen hyökkäysalueella, joten nyky-Jets on varmasti parempi joukkue kuin se kauden 2014-2015 Jets, joka keräsi 99 pistettä.

Kun vapailta markkinoilta haaviin tarttui vielä nuorisoa rauhoittavaa kokemusta Matt Hendricksin ja Dimitri Kulikovin muodossa, ei pitäisi olla yhtään ainoaa syytä sille, ettei kaupungissa nähdä pudotuspelikiekkoa.

UHKAKUVA: Ei tarvitse kauaa miettiä: suorastaan idiotismin rajaportteja kolkutteleva kurittomuus. Winnipeg päästi viime kaudella niin monta ottelua niin monesta eri syystä, että on suorastaan ihme, että joukkueessa ei tehty suurempia siivousliikkeitä.

Sen ymmärtää, jos joukkue silloin tällöin häviää ensimmäisen, toisen tai kolmannen kauden pelaajiin. Sitä ei missään nimessä voi ymmärtää, että vähintään yhtä usein voitto karkasi kokeneempien pelaajien törttöilyyn. Milloin Winnipeg otti tyhmän jäähyn, milloin se ylihyökkäsi, milloin se vain puolusti laiskasti – eikä tämä koske pelkästään Dustin Byfuglienia. Onko kulttuuri tervehtynyt yhtään?

SEURAA TÄTÄ: Maalivahdit saivat viime kaudella kohtuuttoman paljon kuraa niskaansa, vaikka kausi ei nappionnistuminen ollutkaan Connor Hellebuyckilta ja kumppaneilta. Useimmiten ensisijainen syy löytyi kuitenkin kurittomista kenttäpelaajista.

Nyt haaviin tarttui Steve Mason, joka ei perustasoltaan ole juuri Hellebuyckia kummempi maalivahti. Realiteetti on, että toisinaan maalivahdin pitää pystyä ostamaan lisähappea Jets-ryhmälle. Tuleeko tältä osastolta apuja viime kautta paremmin?

ARVIO: Jos kaksi kautta pilannut kurittomuus jatkuu, Winnipegillä ei ole mitään asiaa pudotuspeleihin kivikovasta divisioonasta. Kaikki eväät on ottaa yli sata pistettä ja runtata väkisin playoffeihin, jos kulttuuri on terveempi. Se on iso jos.

Matt Duchene.
Mies kaaoksen keskellä – Matt Duchene. Kuva: NHL

7. Colorado Avalanche – sekava seurakunta

ASETELMA: Kauas on tultu vuosista, jolloin Colorado Avalanche oli kestomenestyjä. Seitsemän viime kauden aikana denveriläisjoukkue on pelannut pudotuspeleissä vain kerran, ja edellisestä pudotuspeliottelusarjan voitosta tulee keväällä kuluneeksi kymmenen vuotta.

Surkeus huipentui viime kauteen. Edellisillä kausilla syntipukiksi leimattu päävalmentaja Patrick Roy lähti pois, mutta Jared Bednarin johdolla orkesteri soitti vielä pahemmin epärytmissä; Colorado keräsi vain 48 pistettä. Kaiken lisäksi arpaonnikin oli epäsuosiollinen, ja Colorado joutui tyytymään neljänteen varausvuoroon, jolla se nappasi kanadalaispuolustaja Cale Makarin.

Jos mahdollista, ennusmerkit ovat vieläkin heikommat tänä syksynä. Kun Colorado aloitti harjoitusleirinsä, suurin kysymys kuului, saapuuko jatkuvien kauppahuhujen kohteena oleva Matt Duchene edes paikalle. Päänvaivaa aiheuttaa myös muun muassa pakkitilanne, sillä NHL-kaliiberin puolustajia laskiessa riittää, jos matematiikka riittää teletappien laskemiseen.

Tällaisessa tilanteessa Colorado päätti antaa mahdollisuuden muun muassa kaikkien aikojen huonoimpiin ykkösvarauksiin kuuluvalle Nail Jakupoville. Juuri tätähän Colorado tarvitsi – tuittupäisen venäläisen, josta ei tiedä yhtään, mitä saa. Ei käy Jared Bedneria kateeksi.

MAHDOLLISUUS: Jaa-a. Viime kaudella vähiten tehtyjä maaleja ja eniten päästettyjä. Ylivoima oli NHL:n huonointa ja alivoima toiseksi huonointa. Siitä on helppo lähteä rakentamaan. Ehkä mahdollisuus olisi siinä, että pelaajaurallaan kaiken tämän hallinnut GM Joe Sakic hyppäisi 48-vuotiaana takaisin kaukaloon.

UHKAKUVA: Mistä aloitetaan? Kun huonosti kasattu joukkue pelaa huonosti organisoitua jääkiekkoa, lopputulos ei voi olla hyvä. Hyviä jaksoja seuraa pelien sisälläkin aivan karmea kohellus. Pelistä puuttuu täysin tasapaino.

Colorado elää riistopelistä syvällä, mutta sinne päästään aivan liian harvoin riittävän hyvässä rytmissä. Peli hajoaa jo siihen, kun pakit eivät saa kiekkoa jouhevasti liikkeelle. Kun hyökkäykset muistuttavat flipperiä, mikään muukaan ei voi toimia. Kun Colorado hyökkää huonosti, se puolustaa surkeasti. Kierre on tappava.

SEURAA TÄTÄ: Nuoresta joukkueesta puuttuu täysin johtajuus, minkä takia koko kulttuuri joukkueessa huokuu löysyyttä ja kurittomuutta. Muutoksen on lähdettävä kärkiyksilöistä. Mikko Rantasella olisi loistava tilaisuus näyttää koko joukkueelle eteen nyt, kun hän on jo joukkueen eturivistöä. Rantanenkin sortui vielä viime kaudella liian usein leikkimiseen voitolla.

ARVIO: Saako edes viime kauden 48 pistettä? Jos jättää yhdenkin joukkueen – Vegas Golden Knights mukaan lukien – taakseen, kausi on positiivinen yllätys. Jonkinlaista isompaa herätystä Coloradossa kaivataan.