Kahjoja isiä ja latvalahoja äitejä

Lapsellisia syytöksiä, paljon tunnekuohuja, katkeruutta ja jopa vihaa.
Urheilutoimittajan työn sivutuotteena saa huomata, että urheilu on jo aikapäiviä sitten varastanut politiikalta roolin isoja tunnemyrskyjä nostattavana luonnonvoimana.

Tuorein tapaus on tietysti espoolaisen kiekkoisän täysin järjetön purkaus. Se sietäisi tulla lokeroiduksi ”yksittäisen viiripään” ylilyöntinä, mutta valitettavasti niin ei voi tehdä.

Seinähullut kiekkovanhemmat (lat. pähkähullumus hokiparentes) ei ole mikään harvinaiseksi käyvä laji, joka löytyisi WWF:n uhanalaisten lajien listalta. Kahjoja on valitettavasti jonoksi asti ja päästään pipejä riittää monenmoiseen alaluokitteluun saakka.

Vika ei ole lajissa.
Juniorijääkiekko on kuin mikä tahansa joukkuelaji tässä maassa. Kauhutarinoihin löytyy aineksia yhtä lailla futiksen kuin sisäpalloilujen maailmasta. Kaheleita lajifaijoja tai –mutseja löytyy yhtä lailla koripallon toimitsijapöydän takaa kuin salibandyvanhempien porukoistakin.

Kärkipään juniorijoukkueisiin järjestetään jo alakouluiässä karsintoja, mutta kiekkovanhemmille ei järjestetä minkäänlaisia try outeja. Ehkä pitäisi. Jos sellaisia järjestettäisiin, voi olla, että ihan jokainen faija tai mutsi ei mahtuisi porukkaan.

Vanhempien vajavainen aivotoiminta näkyy ja varsinkin kuuluu katsomoissa. Aihe on monille pelaajille liian kipeä vielä vuosia sen jälkeenkin, kun pelikamat on kuopattu tai kaupattu.

On karmea tilanne, jos kaukalossa kaikkensa antava pelaaja joutuu pelin tuoksinassa häpeämään omia vanhempiaan. Tai edes jompaakumpaa heistä.
Kaukaloon kuuluvat huudot ovat vain yksi osa tunteenpurkauksista. Omia lajityyppejään ovat hiljaiset narisijat, alituiset kitisijät, taustanakertajat –tai hämmentäjät ja lastensa oikeuksien sokeat puolustajat.

Heillä kaikilla on yksi yhteinen piirre. Omien kullanmurujensa parasta tahtovat vanhemmat voivat pahimmillaan sotkea koko paletin. Lievempänäkin versiona he tekevät itsestään pellejä, seurayhteisön hylkiöitä tai muuten naurunalaisia.
Ettekö usko?

No, tiedän, että valitettavasti uskotte.

Kokeilkaapa silti tällaista perusviikonlopun ihmiskoetta:

Katsokaa esimerkiksi netin www.turnauspalvelu.com -osoitteesta tai Jääkiekkoliiton sivuilta http://www.finhockey.fi/tulospalvelu/ jokin sellainen junioriturnaus tai vilkkaamman puoleinen pelipäivä, johon teillä ei ole minkäänlaista tunnesidettä.

Tarkoitan sellaista junnutapahtumaa, jossa oma lapsi ei ole kehissä, kaukalossa ei kurvaa kummipoika –tai tyttö tai pakkina ei pelaa edes naapurin Vili-Valtteri.

Ihmiskokeen suorittaminen jatkuu näin: Pukekaa lämmintä päällenne, pttakaa taskuun vitonen tai kymppi kahvia ja makkaraa varten, kaivakaa istuinalunen jostain ja etsikää harkkahallin viileydestä paikka itsellenne täysin vieraiden vanhempien joukosta. Entä sitten? Asettautukaa taloksi – sanotaan nyt vaikkapa – muutaman matsin ajaksi tai neljäksi-viideksi tunniksi. Olkaa hiljaa, ”rentoutukaa” ja kuunnelkaa…

Jos tämän kokemuksen jälkeen olette yhä sitä mieltä, että suomalainen työelämä, tyky-toiminta ja tasa-arvoinen peruskoulu ovat tuottaneet tähän valtakuntaan täysjärkisiä vanhempia, palkitkaa itsenne makoisimmalla voipullalla tai kermamunkilla, jonka hallin kahviosta löydätte.

Mutta älkää ihmetelkö, jos ette saa suuta makiaksi.

PS. Hyvää isänpäivää kaikille tolkun kiekkofaijoille! Te olette onneksi iso (ja vähä-ääninen) enemmistö.