Kolumni: Jopolla formularadalla – Karjalasta kohti Koreaa

Vieläkö ehtii jopolla mukaan? Leijonat liikkui Sotshin olympiamaisemissa polkupyörällä. Lauri Korpikosken jälkeen näissä maisemissa on nähty F1-autoja. Formuloiden katurata kiertää Bolshoi-jääpalatsin kulmilla. Kuva; Jukka Rautio/Europhoto

Pääsin neljä vuotta sitten seuraamaan lähietäisyydeltä Leijonien olympiaprojektia. Suomella oli pitkään ja hartaasti hauduteltu suunnitelma Sotshiin, josta irtosi pronssia maailman parhaista parhaiden pelaajien kokoontumisajoissa.

Leijonien olympiataival (Emu Kustannus Oy, 2014) puristettiin kirjaksi Jukka Raution valokuvien kautta. Ylistimme Sotshin turnausta vuosikymmenen kovatasoisimmaksi jääkiekkotapahtumaksi tietämättä, että takakannen myynti- ja mainospuhe olisi totta vielä 2018 kisojenkin osalta. (Silloin näet ei tiedetty varmaksi, että NHL jättäytyy pois Pyeongchangista).

Perkasin tämän syksyn Karjala-turnauksen jälkeen satoja kuvia, kymmeniä lehtijuttuja ja aika läjän muutaman vuoden vanhoja muistiinpanojani, jotta Venäjän-kisojen vaiheet palautuivat mieleen.

Samalla pohdin, miksi vielä pitää vatvoa vanhoja. Eikö Etelä-Koreassa nähdä kolmen kuukauden päästä ihan eri miehiä kuin Venäjällä neljä vuotta sitten?

Lähihistorian kertaaminen on monestakin syystä tarpeen. Se auttaa ymmärtämään nykyisyyttä.

Ensinnäkin: Nykyinen päävalmentaja Lauri Marjamäki oli mukana olympiaprojektissa jo neljä vuotta sitten. Silloinen vastuuvalmentaja Erkka Westerlund esikuntineen oli ottanut opiksi olympiahopeaa tuoneista vuoden 2006 Torinon kisoista ja rakensi sabluunansa aiempien kokemusten pohjalle.

Sama on nykyinenkin astelma. Moni asia alleviivaa, kuinka yhdenmukaisista lähtökohdista Marjamäen Leijona-joukkue lähtee olympiaprojektiinsa kuin Westerlundin ryhmä viime olympiakisoissa. On mukana NHL-miehiä tai ei, materiaalietu on muilla mailla kuin Suomella.

– Joukkueen rakentaminen ja kokoaminen on se asia, jolla voi eniten vaikuttaa tulokseen, paalutti Westerlund vuonna 2013.

– Ollaan laitettu kaikki energia pelaajien seurantaan ja tarkkailuun. Se on yritetty tehdä niin hyvin, ettei täällä tarvitse enää ihan hirveästi tarkkailla, kuuluvat puolestaan Marjamäen vuorosanat marraskuussa 2017.

* * *

Kolmen Karjala-voiton tuoma huojennus oli helppo huomata isänpäivän iltana Marjamäen koko olemuksesta. Vaikean viime kauden ja henkilöön käyneen kritiikin jälkeen tuloksilla todellakin oli merkitystä. Sitä on turha kenenkään kieltää.

Ja turha sitäkään on liiaksi korostaa, että Leijonien ravistelussa varissut vaahteranlehti ei ollut ihan paras mahdollinen Team Canada. Paino sanoilla "ei ihan". Helsingissä jalkeilla oli jengi, jota ei voi kutsua C-, D- tai edes E-maajoukkueeksi. Pelaajat ovat maan sisäisessä rankingissa jossakin sijoilla 300–500.

Tämä ei ole vähättelyä, vaan fakta.

Silti Kanada tarjosi – jälleen kerran – oppitunnin siitä, mikä merkitys asenteella ja joka ikisen vaihdon tai tilanteen loppuun asti pelaamisella on jääkiekossa.

Nimet eivät ratkaise, tekeminen ratkaisee.

Tämän ikiaikaisen totuuden pystyvät osoittamaan kaikki ne, jotka saavat vetävät vaahteranlehti paidassa. Yritys, asenne ja tosissaan oleminen ovat täydet sata, on tilillä sitten yksi NHL-ottelu niin kuin Jesse Blackerillta tai 20 niin kuin Brandon Kozunilla (ex-Jokerit).

* * *

Julkisuudessa Karjala-turnauksesta on nostettu esiin lähinnä 18-vuotiaat ihmepojat Miro Heiskanen ja Eeli Tolvanen. Tai jos tarkkoja ollaan, esiin on nostettu kaikki ne positiiviset onnistumiset, joissa teinitähdet olivat A-maajoukkueuransa avaustapahtumassa mukana. Virheistä on puhuttu hiljaa, jos ollenkaan.

Ässien päävalmentaja Jyrki Aho kuvaili Yle Puheen radiolähetyksessä ensihavaintojaan superkohutusta ruotsalaisesta Rasmus Dahlinista, 17. Huikeita juttuja kiekon kanssa – ja myös huikeita virheitä, kuului arvio.

On virkistävää, että Aho ei hyssyttele, vaan uskaltaa sanoa myös virheistä tai keskeneräisyydestä, eikä silti saa otsaansa kateellisen leimaa.

Myös Kiekkoareena lupasi nostaa tällä kaudella nuoret komeetat näkyville, ja niin olemme myös tehneet.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tosiasioilta olisi syytä ummistaa silmänsä. Virheistä on uskallettava mainita. Niin tekevät myös nuoret superlupaukset itse. Eilisen Kanada-pelin jälkeen kävi selväksi, että Tolvanen ja Heiskanen ovat itse omien suoritustensa kovimpia kriitikoita.

Naminami-tyyppinen hehkuttaminen tuntuu juuri nyt olevan se tyylilaji, jolla nuoria lupauksia käsitellään. Fanit hehkuttavat, some suitsuttaa, ja otsikot julistavat kaikkivoipaisuutta.

Tälle ilmiölle löytyy toki selitys.

Nuorten osalta on helppo käyttää rajatonta asteikkoa, koska realismin ei tarvitse antaa kahlita odotuksia. Mahdollisuudet ovat mihin vain. Potentiaali on testaamatta, vain tähtitaivas rajana.

Siksi voidaan unelmoida, että näistä kavereista voi tulla vielä maailman parhaita.

Kun ottelun hahmo Mika Pyörälä nakuttaa 0+3, sitä illuusiota ei voi enää elätellä.

* * *

Juuri Pyörälän kaltaiset takuuvarmat suorittajat ovat silti niitä nimiä, joiden varaan Etelä-Korean toiveet rakentuvat. Kolmen pisteen päiviä ei välttämättä tule peräkkäin useita, mutta ei myöskään –3:n iltapuhteita.

Se on kelpo lähtökohta voittavalle jääkiekolle.

Westerlundin vetämässä Sotshi 2014 -projektissa painotus oli motivaation perusteissa ja oppimiskyvyssä.

Niin vaikuttaa olevan myös nyt. Siksi massiivisiin pelaajakokeiluihin ei ole a) syytä tai b) varaa – eikä oikein c) realistisia vaihtoehtojakaan. Marjamäki toisteli moneen kertaan sitä, ettei pelaajia vaihdeta vain vaihtamisen ilosta.

Karjala-turnaus oli Leijonissa ristitty Olympialeiri I:ksi. Sama nimeämisen logiikka siirtyy joulun alla pelattavaan Moskovan "Izvestija-turnaukseen", joka kulkee papereissa Olympialeiri kakkosena.

Pelaajavalintojen osalta Karjala-turnaus ei jättänyt monia paikkoja auki. Vielä torstain Venäjä-ottelun jälkeen olisi voinut tarjota kisaverkkareita Marko Anttilalle. Mutta pitäisikö kiekko lavassa pystyä muuhunkin kuin pelkkään kiekon suojaamiseen?

Pakistossa Sami Lepistön, Heiskasen ja Lasse Kukkosen asema on selviö, mutta Jyrki Jokipakka, Atte Ohtamaa ja Niko Mikkola eivät kaikki mahdu mukaan. Kolmikosta kukaan ei pysty vispaamaan kiekosta kermavaahtoa, niinpä valmennusryhmän pohdittavaksi jää, painaako perusluutaosastolla eniten NHL-tausta, KHL-nykyisyys vai NHL-tulevaisuus.

* * *

Etelä-Korean kisojen odotus näkyi myös harjoitusturnauksen visuaalisessa ilmeessä. Pukukopin ovat pysyivät medialta suljettuina, mutta sen verran kuvamateriaalia somesta löytyi, että olympiarenkaiden varaan oli rakennettu paljon. Luistinmatoissakin oli viisi rengasta.

Kokonaisuuden kannalta oleellista on, että Marjamäki oli mukana jo Sotshissa.

Myös valmennusryhmän roolitukset tuntuvat olevan kohdallaan viime kautta paremmin. Waltteri Immosen ja Kalle Kaskisen korvaaminen Jussi Tapolalla ja jo keväällä mukaan tulleella Mikko Mannerilla on fiksu veto. Kun kolmikon kemiat ovat kohdallaan, ilmapiiri on vapautunut, eikä peliä ole viime kauden tapaan pakotettu kiskoille.

Siksi kolmessa pelissä nähtiin – vastustajasta riippuen – hyvin erilaisia versioita Suomi-kiekon 2010-luvun opinkappaleesta eli Meidän Pelistä.

Nimet eivät ratkaise, tekeminen ratkaisee.