Järkyttävyys on suhteellista

Tiistai on jälleen se päivä, kun suhteellisuudentaju on tarpeen. Yhteismitallisuus katoaa klikkiotsikoissa, ja siksi verkossa julkaistavista verotiedoista löytää mitä hämmästyttävimpiä "ääripäitä".

Järkyttävät mätkyt = 10 000 €, huikeat megatulot = 123 669 €.

Onpa järkyttävää, kylläpä huimaa.

Urheilutoimituksilla peliväline ei karkaa tässä kamppailussa hallitsemattomasti katsomoon. Itse asiassa sporttipuoli ansaitsee – tiedotusvälineen nimestä, yleisistä uutiskriteereistä, levikistä tai kävijämääristä riippumatta – tässä uutiskilpailussa sulan hattuunsa.

Urhelutoimitukset ansaitsevat verouutiskilpailussa sulan hattuunsa.

Otsikkotason räikeimmät ylilyönnit ovat peräisin uutisosastoilta, eivät urheilusta. Kärjistämiseen taipuvaisissa tiedotusvälineissäkään ei lähdetä verokilpailun vuoksi hoitamaan rohtumia italialaisilla huulirasvoilla. Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Niinpä ensin mainittu kymppitonnin "järkyttävä" lisäverokin on radiojuontajan riesa. Megatuloista puolestaan pääsi nauttimaan huutokauppakeisarin vaimo, kuka sitten onkaan.

Mitä verotiedoista voi sitten tulkita? Eipä mitään lopullista tai kaiken kattavaa. Kiekkoilijoiden osalta tulokärkien listoihin voi luottaa paljon vähemmän kuin pistepörssilukemiin tai plus-miinustilastoihin.

Urheilijoiden osalta on muistettava, että verotiedot eivät välttämättä anna täyttä kokonaiskuvaa ansoista. Ammattiurheilijoilla on lain mukaan oikeus rahastoida maksimissaan 50 prosenttia tai enimmillään 100 000 euroa urheilijarahastoon.

Jos ansioita on siirretty urheilijarahastoon, ne eivät näy verotettavissa ansiotuloissa sinä vuonna, kun rahat on ansaittu, vaan vasta uran loputtua.

Jos ansioita on siirretty urheilijarahastoon, ne eivät näy verotettavissa ansiotuloissa sinä vuonna, kun rahat on ansaittu, vaan vasta uran loputtua. Rahastoidusta tienesteistä näet maksetaan verot vasta urheilu-uran päättymisen jälkeen, jolloin rahastoista saa myös alkaa nostaa sinne kertynyttä varallisuutta.

Kalenterivuosi 2015 KHL-seura Jokereissa piti Juhamatti Aaltosen Suomessa asuvien ja kotimaahan veronsa maksavien kiekkoilijoiden tilastokärkenä. Sen toki voi aamun pikakelauksen perusteella todeta, että HIFK:n palkkalistoilla nykyisin oleva Aaltonen oli viime vuonna myös eniten veroja Suomeen maksanut urheilija – kaikki lajit huomioon ottaen.

Aaltosen piikkipaikka urheilijoiden ansiolistalla on silti kovin suhteellinen. Omassa lajissaankin hän on kaukana ansiotilaston ykköspaikasta, niin myös moniin Venäjällä asuviin lajitovereihin verratessa.

KHL-ansioita verratessa on toki muistettava, että idän isossa ihmeliigassa on turhan usein niitäkin tilanteita, että sopimuspaperissa on iso lukema, mutta palkat jäävät saamatta. Mitäpä kukaan tekee miljoonatuloilla tai edes minimipalkalla, jos rahoja ei koskaan näy omassa kukkarossa tai pankkitilillä?

Mitä kukaan tekee miljoonatuloilla tai edes minimipalkalla, jos rahoja ei koskaan näy omassa kukkarossa tai pankkitilillä?

Jos Aaltosen puolestaan luokittelee yhä oululaiseksi, on syytä muistaa, että pelkästään oululaisia "Juhista" kovatuloisempia NHL-pelaajia hikoilee Kempeleen jäähallissa kesäisin iso liuta. Helsingin Salmisaaren minimimittaisesta kaukalosta Aaltosta kovatuloisempia kiekkoilijoita löytyykin elokuussa jo toista joukkueellista.

Pitääkö palkkatilastojen julkisuutta sitten jotenkin kavahtaa? Ei tietenkään. Tämä päivä olkoon pyhitetty megatuloille, minipalkoille tai mammuttimaisille mätkyille. Verotulojen julkisuus kuuluu avoimen yhteiskunnan luonteeseen, myös urheilussa.

Mutta sen jälkeen, kun liigakiekon palkkakuninkaat ja perintöprinssit on käsitelty, on aika miettiä Suomi-kiekon ja koko urheilujärjestelmän elinvoimaisuutta.

Ne otsikot eivät ole kovin myyviä, eivätkä kerää klikkauksia, mutta ovat urheilujärjestelemän toimivuuden kannalta ensiarvoisen tärkeitä.