Henrik Haapalan elekielessä ainesta seuralegendaksi

Erityisen Henrik Haapalasta tekee elekieli. Se on hauraan, ohikiitävän ainutlaatuista seurattavaa.

Muistan vielä viime syksynä hieman moittineeni Patrik Laineen ja Haapalan olemusta kentällä. Erityisesti Haapalassa oli paikoitellen nuorelle pelaajalle tyypillistä turhautumista, ja se konkretisoitui tyhminä jäähyinä. Turhautunut elekieli näköjään on melkoisen hyvä menestyksen ennustaja. Näitä lisää.

Haapala on luonteeltaan impulsiivinen ekstrovertti, ulospäinsuuntaunut. Kun rauhallisen vakaa introvertti pelintekijä tietää olevansa hyvä, elekieli on huomattavasti hienovireisempää. Kun Sasha Barkov ja Raipe Helminen ovat olleet kuumia, ja tietäneet sen, itsevarmuus on täytynyt tulkita kypärän asennon pienen pienistä kulmamuutoksista.

Tällä hetkellä Haapalan tunteikkuus välittyy poikkeuksellisena itsevarmuutena, joka paistaa ylimmille riveille asti. Sitä ei tarvitse tulkita mikroskoopilla. Tuo rempseä itsevarmuus on jopa huvittavan nautinnollista katsottavaa. Hän tietää olevansa hyvä. Hän janoaa kiekkoa. Hän haluaa ratkaista. Hän vaistoaa - kuka muu kuin minä. 

Tunteikas ekstrovertti pelintekijänä on harvinainen luonnonvara. Harva itse asiassa mieltää Haapalan pelintekijäksi, mutta sitä hän on, loistava murtavien syöttöjen antaja. Tapauksena Haapala vain on prototyyppiä pirskahtelevampi.

Haapalan tunteikkuus ja hetkessä eläminen tulevat hyvin esille, kun pelikaveri tekee tärkeän maalin. Tällöin Haapala ei meinaa porkkanapöksyissään pysyä vaan hyppää railakkaasti maalintekijän niskaan. Hänessä ei ole tippaakaan vaikkapa C. Ronaldon itsekeskeisyyttä, joka ei noteeraa muiden tekemisiä.

Kun on hyvä, ei ole oikeastaan väliä, millainen on elekielesi. Kansa ymmärtää ja rakastaa joka tapauksessa. Mutta kun olemuksen eläväisyys on Haapalan luokkaa, se ei voi olla iskemättä suoraan kannattajien sydämiin.

Erityistä Haapalan elekielessä on kuitenkin se, että se on väistämättä katoavaista. Kun järjellä ajattelee, Haapalan pentumaisen innostunut itsevarmuus juuri tuollaisenaan ei voi kestää. Haapalakin väistämättä vanhenee, rauhoittuu ja hänestä karisee valloittava poikamaisuus. Yleensä pelin tekeminen on myös ikään kuin salakavalampaa salaisuuden varjelua, vähemmän ilmeistä. Senkään vuoksi Haapalan ilmeen raikkaus ja avoimuus ei voine kestää, vaikka taito sinällään ei tietystikään mihinkään katoa. Siksikin Henrik Haapala on parasta juuri nyt.

Seuralegendoja ei nykypäivänä ole liikaa. Parhaat kun viedään heti käsistä. Jo nyt voi silti ennustaa, että ohikiitävyydestään huolimatta Haapalan aurassa on pitkäkestoisemman tarinan ainesta, jota muistellaan vuosikymmentenkin päästä.

Hetket, pysähdykset elämän virrassa, ovat katoavaisia. Kuolema tekee elämästä ainutlaatuisen, muuten emme osaisi nauttia toisistamme ja kertaluonteisista kokemuksista. Nuori, varsamaisen innokas, tunteella elävä pelintekijä Henrik Haapala on ainutkertainen, kuolevainen ilmestys maan päällä ja jään pinnalla. Siksi hänet on koettava ennen väistämätöntä.