Hei, kehitetääs tästä tuottoisa liikeidea

Koko kiekko-Suomi ja osa isosta itäisestä naapurimaasta on keskittynyt ihmettelemään, mitä musiikkia Jokereiden peleissä soitetaan. Jupakan seurauksena on kuultu selityksiä, syytöksiä ja sanktioita. Väärän joukkueen oikean maalibiisin soittaminen on – totta kai – epäkohta, jonka vuoksi syyllisiä pitää rangaista. Tai jos syyllistä ei löydy, ainakin pitää rangaista.

Selitellään, mitä selitellään, mutta vihkoon meni.

Pitää silti muistaa, että äänentoistolaitteet on muissakin halleissa. Ja myös muilla paikkakunnilla on käyty debattia siitä, mitä ämyreistä kuuluu – vai kuuluuko mitään. Muutamilla liigapaikkakunnilla keskustelu on laajentunut koskemaan koko ottelutapahtumaa.

Rauman jumbotronin eli valotaulun käyttämisestä käyty keskustelu mainoksista ja äänentoiston laadusta on eri tyyppinen kuin Helsinkiä ravitseleva kohu Pietarin SKA:n maalilaulusta tai biisistä, jota on tai ei ole soveliasta soittaa Marko Jantusen marssiessa areenalle.

Sivusta seurattuna – ja varsinkin kotijoukkueen kontatessa – tuntuu epäoleelliselta tuskailla, mitä jumbotronilla näkyy ja kaiuttimista kuuluu.

Jos siellä ei näy, eikä kuulu maalintekijöitä ja syöttäjiä, kuuluu huonoa. Se näet tarkoittaa, että itse peli on mennyt pieleen. Ja peli eli ottelu on ottelutapahtuman olennaisin osa. Ainakin sen pitäisi olla, vaikka konsultit kuinka käyttäisivätkin alati muodikasta ansaintalogiikka-sanaa.

Kun joskus ammoisina aikoina haastattelin Karri Kiveä Patajätkät-kirjaan, hän muotoili asian porilais-tamperelaisen suoraviivaisesti:

”Kun puhutaan porilaisesta hulluudesta, ei kukaan porilainen käy katsomossa muuta kuin itse pelin takia. Ihmiset ovat kiinnostuneet siitä pelistä. Eivät ne välitä, vaikka jossain nurkassa palaisi takkatuli tai sirkuspellet tekisivät volttia.”

Huomaan jakavani saman kivikautisen asenteen. Peli, Pastirol-rasia, grillimakkaran käry ja kahvi riittävät tykötarpeiksi. Muuta ei tarvita, muu on ylimääräistä.

No, listaa voi toki 2000-luvulla laventaa sen verran, että myös pop cornia ja fanituotteita kannattaa kaupata, eivätkä ne sirkuspellet tai maskotitkaan kenellekään pahaa tee, kunhan pysyvät poissa kaukalosta pelikellon käydessä.

Sen sijaan sauna-aitiot menevät varmasti jo avantouimari Karri Kivenkin hilseen yli. En toki ole kysynyt. Ainakin Isomäki-areenan ikkunallista löylyhuonetta on turha markkinoida peseytymis- ja kylpymahdollisuutena kiireisille ihmeisille. Eikä Ässät ole sitä myöskään sen takia ole nikkaroituttanut, että nykyihmiset eivät enää haluaisi kiuasta kotiinsa säästääkseen asuntojensa hankintahinnoissa.

Entä sitten tämä länsirannikolle rantautunut hömpötys omalle istumapaikalle tilattavista tarjoiluista?

Se kuulostaa suoraan sanottuna siltä, että ”hei, kehitetääs tästä laiskuudesta tuottoisa liikeidea”.

Ei tarvitse väitellä tohtoriksi suomalaisesta perhepolitiikasta, jotta ymmärtää pelin todellisen hengen. Kotisohvalla röhnöttävä ukko tai akka ei yksinkertaisesti vain kehtaa pyytää puolisolta ”hei tees mullekin yks voileipä!” tai ”et viittis tuoda jääkaapista yhtä tölkkiä – kiitos, avaatko myös”. Nyt tuo ajatus on jalostettu liikeideaksi.

Tästä syystä katsojille aletaan tarjota mahdollisuutta tilata ruokaa suoraan omille istumapaikoille. Tuskin menee pitkää aikaa, kun kaljaakin aletaan kantaa katsomoihin.

Myyntipisteille tai vessaan pitää olla pientä tunkua, jotta katsoja tietää ottelun kiinnostavan myös muita. Jos tiskille tai vedettömälle pisuaarille pääsee kenenkään estämättä, tietää olevansa katsomassa aamutreenejä – tai suomalaista jalkapalloa.

Kun penkkiurheilusta poistetaan erätauoille oleellisesti kuuluva jonottaminen, penkkiurheilusta putoaa se viimeinenkin urheilun ripe pois. Penkkiurheilusta tulee penkittämistä.

Kohta kai joku keksii kaupata näille penkeillä värjötteleville poloisille vilttejä niskaan tai mailan tuppeja järsittäviksi.

Kirjoittaja on sitä mieltä, että olut- ja muu alkoholitarjoilu ei kuulu urheilukatsomoihin. Jos peli on niin huonoa, ettei sitä kestä katsoa selvin päin, hallista pääsee ulos samoista ovista kuin sisäänkin.