Enää yksi yö

Liigakauden alku on hohdokas hetki kiekkoihmisen arjessa.

Vaikka viimeksi kuluneen kuukauden kiekkokalenteri on ängetty täpötäyteen CHL:ää, KHL:ää sekä monenkarvaista treenimatsia ja markkinatempausta, paras myyntivaltti on simppeli: tosipelien alkaminen. Suomen seuratuimman sarjan startti on se hetki, kun ennakkoarviot jäävät pariksi päiväksi unohduksiin. Realismi ei rasita, peli imee mukaansa. Fanitkaan eivät muista olla mieli maassa, vaikka media on povannut oman suosikkiseuran alempaan ynnä muut –osastoon mainioista farmin farmi –värväyksistä tai messevistä Mestis-hankinnoista huolimatta.

Pari ensimmäistä liigaviikkoa nostavat teksti-tv:n sivulle 241 hahmoja, jotka hiipuvat iltojen pimetessä vaihtopenkin vasempaan reunaan tai katoavat Helsinki-Vantaan kautta Kazakstaniin. Mutta mitä siitä?

Kuhina on taattu, kun Italian Alppikylästä löydetty tai Puolan liigasta värvätty maahanmuuttaja iskee avausillan paikallispelissä 2+1 ja napsii heti seuraavana iltana 0+2. Sama superyllättäjän viitta on tarjolla niille A-junnuille tai KeuPan kavereille, jotka pääsevät kokoonpanoon vähän vahingossa, jonkun konkaripelaajan epäonnen, kynsivallin tulehduksen tai syysflunssan vuoksi.

Se kaikki mietitty, pohdittu ja pohjustettu on totta kai taustalla, mutta pari ensimmäistä pelipäivää on lupa lähteä pelin viemäksi. Mennä tunnepää edellä. Vain tyhmä sahaa fläppitaulunsa ja tekee työstään äijäilylätkää koko kaudeksi, mutta tänä viikonloppuna on puolivirallinen lupa jättää osa järjenkäytöstä samaan vaatekaappiin kuin Conversen tennarit, revityt farkut ja muut päällysvaatteet.

Eletään tässä ja nyt, ei katsota taakse, ei mietitä tulevaa.