Kausiennakko: 20-vuotias supertähti johtaa NHL-vallankumousta – ”NHL on astumassa uuteen aikaan”

NHL:n läntisintä divisioonaa, Pacificia ovat nykymuodossaan hallinneet mielin määrin kalifornialaisjoukkueet. Viime kausi antoi kuitenkin jo viitteitä siitä, että kanadalaisjoukkueet – etenkin Edmonton Oilers – ovat tulossa kantaan ja kovaa.

Ohessa arvioituna Pacific-divisioonan järjestys 82 ottelun runkosarjarypistykseen. NHL-kausi alkaa keskiviikkona 4. lokakuuta.

Connor McDavid.
Connor McDavid johtaa Edmonton Oilersin junaa kohti vääjäämätöntä Stanley Cupia. Kuva: NHL

PACIFIC-DIVISIOONAN RUNKOSARJARANKING

1. Edmonton Oilers – McParivaljakon tahtiin

ASETELMA: Kokonaiskuva on herkullinen. Kaikki muuttui kesällä 2015, kun GM:n tontille hyppäsi Peter Chiarelli, päävalmentajaksi Todd McLellan ja varaustilaisuudessa käsiin putosi Connor McDavid. Siitä hetkestä eteenpäin Edmonton on tehnyt oikeita asioita ja rakentanut taloaan tiiliskivi tiiliskiveltä vakaalle pohjalle.

Ensimmäinen kausi meni vielä opetellessa, mutta toinen kausi kantoi jo toisen pudotuspelikierroksen seitsemänteen otteluun asti. Pudotuspelien huumaa oli edellisen kerran koettu Edmontonissa keväällä 2006, mikä näkyi yleisön innostuksessa. Oilers on saanut koko kaupungin mukaansatempaavan buumin päälle.

Ketjuihin on löytynyt tasapaino ja pitkään murheenkryyninä ollut puolustuskalusto on saatu jo vähintään siedettävälle tasolle. Kun maalivahtipelikin on Cam Talbotin muodossa kunnossa, puhutaan enää hienosäädöstä. Tänä kesänä se tarkoitti Ryan Stromen ja Jussi Jokisen hankkimista.

Edmonton on kiehtovassa tilanteessa, sillä sen nuori runko on sidottu pitkillä sopimuksilla seuraan. Connor McDavidin, Leon Draisaitlin, Ryan Nugent-Hopkinsin, Oscar Klefbomin ja Adam Larssonin tukena on Milan Lucicin, Andrej Sekeran ja Jussi Jokisen kaltaisia konkareita, jotka pystyvät omalla esimerkillään pitämään huolen siitä, että laiva seilaa oikeaan suuntaan.

MAHDOLLISUUS: Connor McDavid on tietenkin koko NHL:n ykkösase offensiivisesti, mutta Oilersin menestyksen kannalta tärkeämpi on McDavidin ja päävalmentaja Todd McLellanin kombinaatio. McLellan seilaa pelillisesti jääkiekon evoluution aallonharjalla. Oilersin luisteluvoiman, pelaavuuden ja kaksivaiheisen karvauspelaamisen yhdistävä pelitapa tuo joukkueelle pelitavallista kilpailuetua useimpina iltoina.

McDavid on täydellinen pelitapaesimerkki McLellanin prosessissa. Kun puhutaan NHL-lainalaisuuksilla vaativasta pelitavasta, on korvaamatonta, kun joka päivä esimerkkiä näyttää NHL:n kärkiyksilö, jota kiekko tottelee kovassakin pelinopeudessa. Tällä yhdistelmällä Oilersilla on eväät olla yksi NHL:n pelinopeimmista joukkueista, ellei jopa pelinopein. NHL on astumassa väistämättä uuteen, McDavidin näköiseen aikaan.

UHKAKUVA: Edmonton on yhä riippuvainen kiekosta. Puolustuspelaaminen meni harppauksittain eteenpäin viime kaudella, mutta etenkään pakkikalusto ei ole vieläkään ketjuosaston tasolla – varsinkaan alkukaudella, kun Andrej Sekera parantelee polveaan. Jos paine alkaa kasautua Oilersin päätyyn, pelaamisesta tulee selviytymistaistelua.

Sitkeys puolustaa ei ole suurimpia vahvuuksia, kuten esimerkiksi 0–7-tappio San Joselle ensimmäisen playoff-kierroksen neljännessä ottelussa keväällä osoitti. Jos Oilers hyökkää huonosti, se puolustaa huonosti. Jos taas Oilers puolustaa huonosti, se hyökkää huonosti. McLellanin kauden pääteemoja on keksiä tapoja, joilla tämänkaltainen kierre katkaistaan ajoissa.

SEURAA TÄTÄ: Milan Lucic, Patrick Maroon ja Zack Kassian edustavat GM Chiarellin rakastamaa mörköosastoa, joka on väkivahva hyökkäyspäädyn väännöissä. Jalkanopeus on kuitenkin vajavaista. Kun porukkaan lisätään vielä kesähankinta Jussi Jokinen, Oilersilla on riveissään ainakin neljä hyökkääjää, joilla on vaikeuksia pysyä formulalätkässä kyydissä. Pysyvätkö viisikot kasassa?

ARVIO: Edmonton on pelitavallisesti omassa kastissaan Pacific-divisioonassa. Kun pelaajamateriaalikin on yhä eteenpäin menevässä vaiheessa, odotusarvona on erittäin vahva runkosarja. Alkaa olla valmis myös kevään kahinoihin.

Ryan Getzlaf.
Ryan Getzlafiin henkilöityy Anaheim Ducks hyvässä ja pahassa. Kuva: NHL

2. Anaheim Ducks – tuttu ja turvallinen

ASETELMA: Tuttu ja turvallinen – hyvässä ja pahassa. Ydin on lukittu niin pitkillä sopimuksilla ja niin isolla rahalla, että Anaheimin menestyshaaveet ovat ainakin 2010-luvun loppuun asti Ryan Getzlafin johtamassa rungossa. Kolmen viime vuoden aikana Anaheim on toki edennyt kahdesti läntisen konferenssin finaaleihin, joten asetelma ei sinänsä ole huono – ja moni ydinpelaajista lasketaan vieläpä nuorten pelaajien joukkoon.

Samaan aikaan Anaheim on kuitenkin organisaationa vaiheessa, jossa pitkään jatkunut laadukas työ joukkueen rakentamisessa pitäisi muuttaa menestykseksi. Siis sellaiseksi menestykseksi, jonka joku joskus muistaa. Käytännössä Anaheim on tilanteessa, jossa ainoastaan Stanley Cup kelpaa.

Kun vain Stanley Cup kelpaa, on osattava kysyä kovia ja itsekriittisiä kysymyksiä. Merkittävin niistä kuuluu, onko Randy Carlyle oikea mies viemään Anaheim Ducksia kohti Stanley Cupia syksyllä 2017. Carlylen paluukausi oli parempi kuin moni osasi odottaa, mutta edelleen: Ducksin kohdalla rima on vedettävä Stanley Cupiin. Hyvä tai jopa odotettua parempi ei enää riitä.

MAHDOLLISUUS: Ducksin ykkösase on hyökkäysalueen hyökkäyspelaaminen. Kun Ducks saa kulmamyllynsä jauhamaan, vastustaja voi jäädä pyörimään omiin kokonaisen eränkin ajaksi. Kiekkoa osataan kierrättää sekä syvällä että siniviivalla, jossa on nuoria, kiekkovarmoja ja myös laukaisutaitoisia puolustajia à la Cam Fowler ja Sami Vatanen. Vatanen ja Hampus Lindholm tosin päättivät viime kauden isoihin leikkauksiin.

Ducksin hyökkäyskalusto on erittäin monipuolinen, sillä sieltä löytyy oikea suhde jalkoja, muskelia ja taitoa. Myös kärsivällisyys odottaa oikeaa hetkeä on vahvalla pohjalla. Kun hetki koittaa, Ducksilla riittää maalin eteen härkiä, jotka osaavat laittaa kiekkoa lähietäisyydeltä sisään. Anaheimin kulmamyllyä on erittäin vaikea pysäyttää.

UHKAKUVA: Jopa wanhan liiton Carlyle on alkanut puhua kiekon kontrolloinnista. Hänen maailmassaan kiekkokontrolli on kuitenkin yhtä kuin pitkät hyökkäykset. Ongelmana on liian usein pääseminen hyökkäysalueelle. Ducksissa painotetaan pelaavuutta, mutta pelitavallinen selkänoja jää rakenteluvaiheessa niin ohueksi, että se kumpuaa yksilöistä. Peli kiihtyy enimmäkseen jalkatyön kautta.

Anaheimilla on niin laadukkaasti rakennettu joukkue ja ennen kaikkea niin vahva sentteriosasto, että runkosarjassa ohut pelitavallinen selkänoja ei nouse ylitsepääsemättömäksi esteeksi. Pudotuspeleissä tilanne muuttuu dramaattisesti, minkä takia Anaheim oli lähellä pudota jo Edmontonia vastaan. Nashvilleä vastaan noutaja lopulta tuli, vaikka Anaheimilla oli materiaalietu.

Kun tähän yhdistetään vielä osittainen raskasjalkaisuus, Anaheim on ongelmissa taktisesti hyvin pelaavia ja luisteluvoimaisia joukkueita vastaan. Carlylella on monia hyviä puolia valmentajana, mutta fakta on, että pelitavallisesti Anaheim antaa huippujoukkueita vastaan tasoitusta. Ja se on iso ongelma.

SEURAA TÄTÄ: Kunhan Ryan Kesler toipuu pelikuntoon, Anaheimilla on kokonaisuutena NHL:n paras sentteriosasto. Ryanit Getzlaf ja Kesler sekä Antoine Vermette ovat suurin syy siihen, että Anaheimin pelitavalliset puutteet eivät hyppää silmille kovin helposti runkosarjassa. Etenkin Getzlaf ja Kesler pystyvät peliä edistävään ja kiekollisesti suoritusvarmaan pelaamiseen paineistettunakin.

Iso bonus tulee jo siitä, että Anaheim on NHL:n paras joukkue aloitusympyrässä. Aloitusvoittojen myötä Anaheimin ei tarvitse jahdata kiekkoa niin usein, vaan vaihdot lähtevät käyntiin kiekonhallinnalla.

ARVIO: Ilmassa on aina vaara, että Ryan Getzlaf ja Corey Perry ovat jättäneet kesäharjoittelun vähemmälle. Jos näin on, varsinkin syksystä tulee Anaheimille vaikea. Jos tähtikaksikko on kunnossa, Anaheim porskuttaa runkosarjan rutiinilla läpi. Iso testi on edessä vasta pudotuspeleissä. Mestaruusjuhlien todennäköisyys ei päätä huimaa.

Brent Burns.
Brent Burnsin viivapelaaminen tekee San Josesta joka tilanteessa vaarallisen joukkueen. Kuva: NHL

3. San Jose Sharks – partakarvan varassa

ASETELMA: Isojen kysymysten – ja ennen kaikkea vastausten – kausi. Kevään 2016 Stanley Cup -finaalin jälkeen odotukset olivat erittäin korkealla ennen viime kautta, mutta käyrä oli huolestuttavan laskeva. Keväällä San Jose väsähti täysin ja pullahti ulos pudotuspeleistä heti ensimmäisen kierroksen jälkeen.

Patrick Marleau menetettiin, mutta muuten finaalikevään runko on edelleen kasassa. On luotettava ykkösmaalivahti Martin Jones, on yksi NHL:n parhaista pakkikalustoista (varsinkin TOP4) ja on riittävästi maailmanluokan ratkaisuvoimaa hyökkäyksessä. Päävalmentaja Peter DeBoer ei ole aivan parasta A-luokkaa, mutta eivät menestyshaaveet häneenkään kaadu.

Tämä kausi näyttää, johtuiko San Josen viime kevään romahdus vain pitkästä edelliskaudesta, sitä seuranneesta lyhyestä kesästä ja bensiinin loppumisesta. Vai onko San Jose sittenkin pysyvästi matkalla alaspäin?

MAHDOLLISUUS: Kun San Jose löytää viitosvaihteen vaihdelaatikostaan, sitä on erittäin vaikea pysäyttää. Kun San Jose pääsee hyökkäämään hyvästä rytmistä, sen peli toimii kuin ajatus. Kärkijätkillä on lisenssi murtaa hyökkäyssininen pelaamalla, mutta muuten kiekkoa pelataan nöyrästi selustaan ja vastustajan päätyyn lyödään jatkuva flow-karvaus, joka tuottaa nopeita riistoja.

Kun vastustaja saadaan roiskimaan, alkaa jatkuva pyöritys. San Jose on syvällä yksi NHL:n vaarallisimmista joukkueista. Jalkavat laitahyökkääjät väsyttävät vastustajan puolustusta pitkillä päätypeleillä, joista kiekkoa pelataan turvallisesti viivaan. Kun pakistossa on Brent Burnsin kaltaista tulivoimaa, laadukkaita kuteja sataa toistuvasti ja tukitoimet ovat kunnossa. Jatkopelien rakenne on vahvaa, joten hyökkäykset ovat pitkiä.

UHKAKUVA: San Jose on turhankin riippuvainen nopeasta hyökkäämisestä. Sentteri on yleensä puolustajien apuna pelin avaamisessa, mutta laitahyökkääjät karkaavat nopeasti ylöspäin. Pienetkin ylimääräiset viiveet ovat myrkyllisiä.

Kun vastassa on organisoitu viisikko, San Josen riskittömyyttä yli pelaavuuden painottava pelitapa on kovassa testissä. Liian usein San Jose puskee väkisin alivoimaisena ylöspäin, ja tuloksena on huonosta rytmistä heitetty päätykiekko, johon oma viisikko ei ehdi.

Jouheva pelaavuus on liikaa kärkiyksilöiden varassa. Tämä näkyy erityisesti joukkueen joutuessa tappioasemaan. Pakistossa ja sentteriosastossa on niin paljon laatua, että vastustajan linjojen murtaminen on ennen kaikkea pelitapakysymys.

SEURAA TÄTÄ: Yksi viime kauden suurimmista mysteereistä NHL:ssä oli San Josen ylivoiman tökkiminen. Kun samaan laatikkoon lyö Brent Burnsin, Logan Couturen, Patrick Marleau’n, Joe Thorntonin ja Joe Pavelskin, tulosta pitäisi tulla – niin kuin tuli edelliskaudella ja -keväänä.

Marleau on nyt poissa, mutta tulosta pitäisi silti tulla. San Jose tarvitsee viisikkopeliinsä happea ylivoimatehojen muodossa. Varsinkin nyt, kun huitomista ja aloitustilanteita koskevien sääntötulkintojen tiukennuttua ylivoima on korostuneessa asemassa.

ARVIO: Konkarikaartilla on nyt alla pidempi kesä, joten peilistä alkaa paljastua vastauksia. Laatua on joukkueessa niin paljon, että runkosarjan pitäisi hoitua suhteellisen vaivattomasti. Keväälläkin on mahdollisuuksia menestyä, jos kysymysmerkit oikenevat huutomerkeiksi matkan varrella.

Anže Kopitar.
Anže Kopitarilta odotetaan paluuta palkkanauhaa vastaavalle tasolle. Kuva: NHL

4. Los Angeles Kings – näennäisen räjäytyksen jälkeen

ASETELMA: Kevään 2014 Stanley Cupin jälkeen Kings on voittanut ainoastaan yhden pudotuspeliottelun. Vaikka mestaruusvuosien ydinrunko on yhä kasassa, menestysreseptin monistaminen on osoittautunut mahdottomaksi sarjassa, jossa pelinopeusvaatimukset ovat koko ajan kasvussa.

Toinen putoaminen pudotuspeleistä kolmen kauden aikana oli liikaa Kingsin johtokunnalle. Mestarijoukkueet kasannut Dean Lombardi ja mestaruudet valmentanut Darryl Sutter saivat lähteä. Mistään massiivisesta muutosprosessista ei voi kuitenkaan puhua, sillä GM:n pestin otti entinen apulais-GM Rob Blake ja päävalmentajaksi nostettiin Sutterin apuvalmentajana aiemmin toiminut John Stevens.

Mediatietojen mukaan pelaajien mitta täyttyi vaativan Sutterin kanssa, mikä sinänsä jo laukaisee hieman tilannetta. On kuitenkin turha kuvitella, että pelkkä naamojen vaihtaminen sinänsä kääntää hiipuvan jättiläisen kurssia.

MAHDOLLISUUS: Viime vuosien ongelmista huolimatta Kingsin peruspaketti oli pelillisesti hyvässä kuosissa Darryl Sutterin aikana. Kevään 2012 Stanley Cup tuli ennen kaikkea timanttisen viisikkopuolustamisen ansiosta. Kevään 2014 Stanley Cupiin mennessä rinnalle oli jo kehitetty lyhytsyöttöpelaamista, jonka turvin Kings myös hyökkäsi laadukkaasti viisikkona.

Vaikka menestys kiersi Los Angelesin kolme vuotta, tämä peruspaketti antaa yhä tukevan selkänojan. Stevens on typerä, jos hän lähtee muuttamaan liikaa perussapluunaa, joka on tuottanut runkosarjassa pääsääntöisesti aivan riittävästi maalipaikkoja suhteessa vastustajaan.

UHKAKUVA: Kun USA floppasi täydellisesti viime syksyn World Cupissa, pääsyyllinen oli GM Dean Lombardi. Kun muu maailma kulki kohti keskimatkan juoksijoiden toteuttamaa formulalätkää, Lombardi jäi jumiin ajatukseensa, jonka mukaan peli kuuluu yhä satakiloisille panssarivaunuille. Tämä ajatus näkyy yhä myös Kingsin rungossa, johon Rob Blake ei ole tehnyt mainittavia päivityksiä.

Kingsin rungossa on yhä erittäin paljon laatua, mutta yleisellä tasolla joukkue on erittäin raskasjalkainen. Se näkyy otteluiden loppua kohti ja se näkyy kevään edetessä. Jos John Stevens haluaa muovata Kingsin peliä luisteluvoimaisempaan suuntaan, kaksi ideologiaa on törmäyskurssilla.

SEURAA TÄTÄ: Anže Kopitar on pelaaja, jonka osaamista ei mitata tehopisteissä – ainakaan pelkästään. Hän on nerokas kahden suunnan sentteri, jonka kymmenestä teosta jäällä keskimäärin yhdeksän tuottaa peliä edistävää jääkiekkoa. Slovenialainen on isossa kuvassa yksi maailman aliarvostetuimmista jääkiekkoilijoista.

Nyt Kopitar kuitenkin tienaa kymmenen miljoonaa dollaria vuodessa, mikä tarkoittaa, että kaikki tuo edellä mainittu pitää pystyä muuntamaan myös tehopisteiksi. Jos Kopitar jää taas 12 maaliin ja 52 pisteeseen, maalintekovaikeuksista jo menestysvuosinaan kärsinyt Kings ei varmasti mene pudotuspeleihin. Kopitarin täytyy johtaa myös hyökkäyssuuntaan.

ARVIO: Yksi kauden vaikeimmin arvioitavista joukkueista. Näin kovilla johtavilla pelaajilla runkosarjan pitäisi hoitua, mutta ilmassa on niin monta kysymysmerkkiä, että varmaa se ei ole. Pudotuspeleissä Kings ei olisi yhdenkään joukkueen toivevastustaja, mutta paljon saa tapahtua, jotta Kings pystyy aidosti haastamaan NHL:n luisteluvoimaisimmat joukkueet.

Mike Smith.
Seuraava yrittäjä uuniin. Nyt on Mike Smithin vuoro yrittää Calgaryssä. Kuva: NHL

5. Calgary Flames – joko Kiprusoffin saappaille löytyy täyttäjä?

ASETELMA: Organisaatiolla on kiire. Jo kesällä 2015 – kaikkia todennäköisyyksiä vastaan toiselle pudotuspelikierrokselle päättyneen kauden jälkeen – Flames-johto julisti tavoittelevansa Stanley Cupia. Sitä seurasi mahalasku kaudella 2015-2016 ja sittenkin aika yllättävä pudotuspelipaikka viime keväänä.

Moni asia on hyvin. Puolustuksessa riittää laatua kolmeen pariin ja hyökkäyksessä on nuori ja erittäin potentiaalinen runko. Glen Gulutzan sai joukkueen pelaamaan sitoutunutta jääkiekkoa heti ensimmäisellä kaudellaan päävalmentajana. Vaikka pudotuspelisarja Anaheimia vastaan oli täysi fiasko, Flames osoitti olevansa oikealla uralla.

Mutta: yhä edelleen Calgaryssä olisi muistettava realiteetit. Joukkue on yhä uudelleenrakennusvaiheessa, joskin jo sen loppupuolella. Joka tapauksessa tämän joukkueen parhaat vuodet ovat vasta 2020-luvun vaihteessa. Vanhassa sananlaskussakin sanotaan, että kiirehtimällä tulee vain kusipäisiä kakaroita. Pysyykö mopo käsissä?

MAHDOLLISUUS: Calgaryllä on kaikki ainekset kehittyä yhdeksi NHL:n parhaista suorahyökkäysjoukkueista. Siitä saatiin välähdyksiä jo viime kaudella, jolloin pitkä voittoputki keväällä nosti joukkueen playoff-karkeloihin. Tämä elementti on hallitsevassa osassa Glen Gulutzanin hyökkäyspelikirjassa.

Materiaali tukee suorahyökkäyspelaamista täydellisesti. Calgaryn vahvin osa-alue on pakisto, joka pystyy irrottamaan vastustajia kiekosta ja laittamaan laadukkaita avaussyöttöjä. Hyökkäyksessä on puolestaan läjäpäin nopeita polkukoneita, joilla on vieläpä lisenssi ottaa ennakkoa omista. Calgary viljelee jopa norsukiekkoja keskialueelle saadakseen Johnny Gaudreau’lle ja kumppaneille kiekkoa vauhtiin.

Usein harppuunahyökkäyksissä ongelma on se, että vastustaja voi muuttaa ne niihin varautumalla alivoimaisiksi. Tähänkin Calgaryllä on lääkkeitä, sillä toinen aalto seuraa luisteluvoimaisena perässä, ja hyökkääjillä on taitoa pysyä myös alivoimaisena kiekossa hyökkäysalueella.

UHKAKUVA: Calgary on mennyt kolmen viimeisimmän kauden aikana kaksi kertaa pudotuspeleihin. Molemmilla kerroilla hurmospelaaminen on ollut keskiössä. Voi jopa sanoa, että kummallakin kerralla Calgary on uhmannut todennäköisyyksiä.

Jos hurmostilaa ei saavuteta, perustaso ei ole vielä korkealla. Kiekon kanssa Calgaryllä on vaikeuksia, jos sen suorahyökkäyspelaaminen saadaan torpedoitua. Kiekottomana nuori joukkue tekee edelleen nuoren joukkueen virheitä, eikä kärsivällisyys ottaa iskuja vastaan ole joukkueen vahvuus. Paketti voi hajota pelien sisälläkin liian helposti.

SEURAA TÄTÄ: Miikka Kiprusoff lopetti uransa kevääseen 2013. Sen jälkeen Calgaryn maalilla ovat käyneet vuorotellen kokeilemassa Karri Rämö, Joey MacDonald, Reto Berra, Joni Ortio, Jonas Hiller, Niklas Bäckström, Brian Elliott ja Chad Johnson. Yhdestäkään ei ole ollut täyttämään Kiprusoffin saappaita.

Nyt askiin heitetään taas uusi parivaljakko, Mike Smith ja Eddie Läck. Smith on joutunut kärsimään viime vuodet Arizonassa edessä pelaavan joukkueen käsittämättömästä hölmöilystä, joten hän on viime vuosien tilastoja selvästi parempi maalivahti. Joko nyt alkaisivat palikat loksahdella kohdilleen myös tolppien välissä?

ARVIO: Nuori joukkue joutuu käsittelemään jälleen kasvaneita odotuksia. Perinteisesti tämänkaltainen tilanne on erittäin arvaamaton. Jos kausi menee hyvin, pudotuspelipaikka on otettavissa. Jos ei mene, voi jäädä kauaskin siitä. Parhaat vuodet yhä edessäpäin.

Troy Stecher.
Troy Stecher on harvoja ilonaiheita Vancouverin harmaudessa. Kuva: NHL

6. Vancouver Canucks – valttikortit vähissä

ASETELMA: Travis Green on nimi, joka on pyörinyt huhuissa päävalmentajapaikkoja jaettaessa jo jonkin aikaa. Mahdollisuus avautui lopulta samasta organisaatiosta, jossa entinen pelaaja on valmennusuransa kannuksia AHL-luotsina jo luonut.

Greenin kannalta tilanne on kuitenkin erittäin vaikea. Hän saa käsiinsä joukkueen, jossa ei ole oikeastaan mitään – ja mikä pahinta, näkymä lähitulevaisuuteen ei paljon parempaa lupaa. Liikaa on edelleen hiipuvien Sedinin veljesten varassa. Prospektiosastollakaan ei näytä järin valoisalta.

Pahinta kokonaisuudessa on se, että Vancouverin johto GM Jim Benningin johdolla selvästi näkee jotain, mitä muut eivät pysty näkemään. Toissakesänä vapailta markkinoilta haalittiin isolla sopimuksella Loui Eriksson, nyt tulivat muun muassa Sam Gagner ja Thomas Vanek. Tällaiset hankinnat vain siirtävät ja hidastavat väistämätöntä – totaalista uudelleenrakennusta.

MAHDOLLISUUS: Vaikka Willie Desjardins onnistui viemään Canucksin vain kerran pudotuspeleihin kolmessa vuodessa, hän ei ollut huono valmentaja. Päinvastoin, hän teki kaikkensa erittäin rajallisella pelaajamateriaalilla.

Vancouver on pyrkinyt pelaamaan viisikkona kiekon kanssa koko Desjardinsin ajan. Se antaa tulokasvalmentaja Greenille hyvät lähtökohdat pestiinsä. Pelitavallisesti ei tarvita kuin hienosäätöä – jos Green haluaa Canucksin pelaavuutta korostavalla tiellä pitää, siis.

UHKAKUVA: Mistä aloitetaan? Jos tekee toiseksi vähiten maaleja ja päästää niitä kuudenneksi eniten, marginaalisilla pelaajamuutoksilla on vaikea lähteä loihtimaan ihmeitä. Riskinä on se, että Sedinin veljekset eivät jaksa kantaa joukkuetta tuloksellisesti enää sitäkään vähää, mitä viime kaudella nähtiin. Toisaalta riskinä on se, että heidän takaansa ei löydy riittävästi tehoja.

Uhkakuvia riittää myös maalivahtiosastolla. Koko joukkue on yhtä uhkakuvaa, josta on vaikeampi keksiä mahdollisuuksia. Ehkä uhkakuva voisi olla ase, että Canucks menestyy liian hyvin, eikä pääse edes varaamaan ensi kesänä kärkipäässä.

SEURAA TÄTÄ: Olli Juolevi ei ole vielä valtaamassa paikkaa Canucksin pakistosta, mutta Juolevin ja sitä kautta koko Canucksin tulevaisuuden kannalta on syytä seurata Troy Stecherin ja Ben Huttonin kehitystä. Vancouverin puolustuskalusto on korkeintaan keskinkertaista, mutta tämä kaksikko kilpailee Juolevin kanssa minuuteista, kun 2020-luku lähestyy loppuaan.

23-vuotias Stecher ei monta AHL-peliä vyölleen tarvinnut hypättyään NHL-junaan yliopistomaailmasta. North Dakotan yliopistosta hankittu varaamaton puolustaja oli viime kaudella harvoja valopilkkuja Vancouverin orkesterissa. Sujuvasti luisteleva ja varmasti kiekkoa liikuttava kanadalainen sai hyvin myös ylivoima-aikaa. Jatkuuko kehitys?

ARVIO: Jos Canucksin seurajohto oikeasti odottaa tältä kaudelta tuloksia, organisaatio on pahemmassa jamassa kuin ulospäin näyttääkään. Välikausi tulee tästäkin.

Niklas Hjalmarsson.
Niklas Hjalmarsson tekee kertaheitolla Arizonasta kovemman joukkueen. Kuva: NHL

7. Arizona Coyotes – hitaasti kiiruhtaen

ASETELMA: Muutosten vuosi. Viisi viimeisintä kautta on päättynyt runkosarjaan. Pari viime vuotta on ollut jo rajun nuorentamisen aikaa, mutta Dave Tippett ei osoittautunut oikeaksi mieheksi siihen työhön. Nyt soihtu annettiin NHL-päävalmentajaksi palaavalle Rick Tocchetille.

Arizona käytti erityislaatuisen kesän hyväkseen käymällä kauppaa laajennusvaraustilaisuuden kanssa ongelmissa olleiden seurojen kanssa. Antti Raanta tuo merkittävää laatua maalivahti-, Niklas Hjalmarsson puolustus- ja Derek Stepan hyökkäysosastolle. Etenkin Chicagossa Stanley Cup -sormuksia keräilleen Hjalmarssonin merkitys on suuri Shane Doanin lopetettua merkittävän uransa.

Tilanne on kuitenkin edelleen sama kuin parilla aiemmalla kaudella: Arizona on rakennusvaiheessa, jossa tarvitaan kärsivällisyyttä. Nuori GM John Chayka vie laivaansa kohti satamaa kiirehtimättä, mikä on ainoa oikea tapa tässä tilanteessa.

MAHDOLLISUUS: Kun Rick Tocchet alkaa rakentaa pelillistä palapeliään, puolustuksen varaan on hyvä rakentaa. Oliver Ekman-Larsson on NHL:n eliittiä offensiivisena puolustajana, Niklas Hjalmarsson puolestaan puolustavana puolustajana. Jason Demers, Alex Goligoski ja Luke Schenn ovat hyviä NHL-puolustajia, jollaiseksi on kehittymässä myös maaliskuussa 1998 syntynyt Jakob Chychrun.

Jo pelkästään ruotsalaiskaksikko on sellainen, jonka varaan voi laskea vähintään 25 minuuttia per mies ottelua kohden. Moderni jääkiekko lähtee koko ajan korostuneemmin puolustajista, ja tällaisten pakkien varaan voi uudelleenrakennuksessa laskea erittäin paljon. Ainoa huoli on Ekman-Larssonin loukkaantuminen harjoitusleirillä.

UHKAKUVA: Max Domi, 1995. Anthony Duclair, 1995. Christian Dvorak, 1996. Brendan Perlini, 1996. Lawson Crouse, 1997. Dylan Strome, 1997. Jakob Chychrun, 1998. Siinä muutama esimerkki pelaajista, joiden varaan Coyotesin nousua rakennetaan. Potentiaalia? Kyllä. Valmiita kantamaan NHL-joukkuetta? Ei.

Arizona menettää tälläkin kaudella läjäpäin pisteitä sellaisissa otteluissa, joissa se niitä ansaitsisi peliesitystensä perusteella. Suoritusvarmuus ei ole vielä lähelläkään 25–35-vuotiaita pelaajia, mistä Arizona maksaa hintaa.

SEURAA TÄTÄ: Tuore päävalmentaja Rick Tocchet on toiminut viimeiset kolme vuotta Pittsburgh Penguinsin apuvalmentajana. Mike Johnstonin valmennusjohdossa hän näki läheltä, mihin jääkiekon evoluutio ei ainakaan ole menossa. Mike Sullivanin valmennusjohdossa Tocchet puolestaan näki ja koki päivittäisellä tasolla, mihin se on menossa.

Kun Coyotesin joukkue on vieläpä luisteluvoimainen, ainoa odotusarvo on, että Tocchet alkaa johdattaa joukkuettaan pelirohkean formulalätkän tielle. Alkuvaiheessa se ei tuota varmastikaan tuloksia, joten kärsivällisyyttä vaaditaan kaikilta osapuolilta. Ylipäätään on jännittävää seurata, millaisia kasvukipuja matkalle sisältyy.

ARVIO: Arizona on pitkästä aikaa aidosti mielenkiintoinen joukkue. Tuloksia on turha tuijotella, mutta 82 ottelun maratonin aikana pitäisi alkaa näkyä merkkejä selvästä kehityssuunnasta. Sekin on ollut viime vuosina kateissa.

Marc-André Fleury.
Marc-André Fleurylla ei ole alkavalla kaudella maailman helpoimpia työpaikkoja Vegasissa. Kuva: NHL

8. Vegas Golden Knights – toivoton tehtävä

ASETELMA: NHL saa ensimmäisen laajennusjoukkueensa sitten vuosituhannen vaihteen, jolloin Minnesota Wild ja Columbus Blue Jackets liittyivät viimeisimpinä sarjaan. Vegas kokosi joukkueensa pääasiallisesti muiden joukkueiden jämäpelaajista kesän varaustilaisuudessa.

GM George McPhee ja päävalmentaja Gerard Gallant ovat suuren haasteen äärellä. Kärkiosaamista kokoonpanossa edustavat ainoastaan maalivahti Marc-André Fleury ja suurin varauksin KHL:n jättänyt venäläistähti Vadim Šipatšov. Alempien ketjujen duunareita onkin sitten yli omien tarpeiden.

NHL alkoi laajentua kuudesta joukkueesta vuonna 1967. Laajennusjoukkueiden historia on lohduton, sillä yksikään niistä ei ole pystynyt kasaamaan voittavaa rekordia. Tältä pohjalta Vegas Golden Knights ponnistaa.

MAHDOLLISUUS: Vähissä on. Fleury on maailmanluokan maalivahti, joka ei kovaakaan kiekkosadetta hätkähdä. Gerard Gallantin jääkiekossa oman maalin suojeleminen on isossa roolissa, joten Fleury saanee kaiken lisäksi hyvin apuja pakistolta. Kolminkertainen Stanley Cup -mestari pystyy pitämään joukkuettaan mukana peleissä ja ryöstämään myös yksittäisiä voittoja.

UHKAKUVA: Materiaalista puuttuu täysin kärkiosaaminen. Gallant osoitti Floridassa, että hänen pelisapluunansa muokkautuu voimakkaasti käytössä olevan materiaalin mukaan. Kehitys kiekollisempaan suuntaan alkoi vasta siinä vaiheessa, kun materiaali oli parempaa. Nyt Gallantilla on pelissä myös oma valmennusuransa.

Todennäköisesti tämä tarkoittaa sitä, että Vegas pelaa tällä kaudella erittäin puolustusvoittoista jääkiekkoa, jossa riskinotto on minimoitu. Sillä voi tulla tässä hetkessä edes siedettäviä tuloksia, mutta kun kyseessä on jääkiekon kannalta erittäin riskialtis markkina-alue, luukut kiinni -mentaliteetti ei ole optimaalinen vaihtoehto.

SEURAA TÄTÄ: Yhdeksän kautta KHL:ää. 395 ottelua, joissa 336 (111+225) tehopistettä. Kolme dominoivaa kautta nousevalla käyrällä SKA Pietarissa. Kaksi Gagarin Cupia. Siinä sivussa maailmanmestaruus ja läjä himmeämpiä MM-mitaleja. Ja nyt – 30-vuotiaana – hyppy NHL:ään.

Vadim Šipatšov on Vegasin joukkueen ylivoimaisesti kiinnostavin pelaaja. Missään muussa joukkueessa hän ei olisi saanut automaattisesti kiekollisen pelin maestron ja ykkössentterin roolia. Vegasilla oli lyödä pöytään tällainen tarjous. Asetelma on samaan aikaan täynnä mahdollisuuksia ja uhkia. Mahdollisuudet voimakkaammin pelaajan, uhat joukkueen nurkkauksessa.

ARVIO: Tämä kausi menee sen selvittämiseen, kuka pystyy ja kuka ei pysty pelaamaan tarjotussa roolissa. Matkalle mahtuu voittojakin, mutta jo 70 pistettä olisi kova saavutus.